Pasi Luhtaniemi: Perintövene

(Novelliantologiasta Koivulehto ­ valon ja varjon tarinoita, Helmivyö 2017)

lataa teos epub -muodossa

 

I

Ile oli mun veli, ja niin kuin varmaan uskotte, ei meidän välillämme ollut koskaan ollut muuta kuin rakkautta. Pentuna parasta hupia oli räkäistä salaa sen lippalakkiin, kun se sihtasi taas jotakin enolta rippilahjaksi saamansa Nikonin läpi. Ja muutama vuosi myöhemmin oli mukava laittaa bileissä jääpaloja sen taskuun, Serlan sisällä, ettei kylmä tuntunut ihoon saakka ennen kuin oli liian myöhäistä.

Vittu, taasko, etkö osaa mennä vessaan ajoissa?” Kaikki kuuli varmasti, Kopon Tanja ainakin. Se veti kauniin, pyöreään perseensä hetkeksi kauemmas esteetikkoveljestäni. Vaikkei paljon muuta yhteistä ollut, niin toi Tanja, mmmm. – En mä olisi sitä veljelle antanut vaan pannu mieluummin ite.

Onneks mulla oli tämä vittuilijan luonne, se helpotti aina.

Että sitten sinä keväänä, kun siitä tuli ylioppilas, minusta levyseppä-hitsaaja se sanoi, että nyt se lähtee tältä saarelta lopullisesti, mieluiten ennen kuin ilta koittaa, ja paineli yläkertaan ja repi oven väkisin kiinni ja säppiin. ”Siellähän runkkaat”, monotin ovea. Jengi oli kokoontumassa, ja olisi ollut hauskaa saada Ile mukaan, mutta se oli tuolloin jo oppinut pitämään varansa mun kanssa. Ajoin sitten veneen yksin sittarin laituriin. Timo venttasi jo hyvässä nosteessa. ”Vieläks toi pitää veden?” se kysy ja tökkäsi pohjalaudotusta keskituhdon takaa. ”Vähän pehmee, joo, mutta ei likikään niin paljo kun sun pääs.”

Vedettiin sitten Timon ja Aapon kanssa kännit ja kaadettiin illan päätteeksi Leppäsen grilli. No, saatiin se ainakin liikahtamaan perustuksilta. Parhaassa tapauksessa se romahtaisi alas, kun sen muija tulee seuraavan kerran sytytteleen hiiliä.

Syksyllä Ile pääsi lukemaan jotakin mediatiedettä Joensuuhun. Ja kun se sitten yhtenä päivänä teki lähtöä ja oli jo itkettänyt äidin ja jättänyt isän varastoon korjaamaan flektin laakeria se kysyi minulta, heittäisinkö sen autolla asemalle. Kai mä saatankin, vastasin. Ehkä se ansaitsi yhden hyvän teon tai jotakin. Mentiin Pick-upilla lossin kautta. Käänsin kärryn Kuhmurintielle ja vedin ensimmäisen nypyn tavallistakin ilmavammin. Veti veljen valkoiseksi. ”Hitto sun kanssa”, se puuskahti. – Oho, sehän sanoi melkein ruman sanan.

Aseman parkissa Ile huokaisi pitkään, puristi rinkkaa sylissä ja istu vaan siinä, vaikka olisi jo joutanut. Mietin jo, pitääkö sille ovi avata, kun se alkoi selittämään, että ne jäisi sitten mun vastuulle, isä ja äiti. Olihan outoa legendaa, puristin rattia ja ihmettelin – Minähän niistä olin huolehtinut tähänkin saakka. Kuka oli korjannut kompressorit ja saanut valon taas loistamaan pimeydessä? Kuka hitsasi uutta peltiä Pick-upin pohjaan joka kesä? Ja kuka tuonut perkele äidille kaupungista lääkkeet ja salvat, Alkosta pullot ja sittarista syötävät, kun ne valitti, ettei ne jaksaneet taaskaan kaupunkiin saakka? Missä veli oli silloin, en tiedä, ei näkynyt. Sihtaamassa jotakin lintua rantakivillä tai Paavalinvuoren metsissä. Säätämässä PC:n näyttöä, että sais siihen just sen oikeen vihreen.

Sitten se onneksi nousi autosta ja lähti. Mä olin just täyttänyt kaksikymmentä, ja yhtäkkiä elämä alkoi tuntua jotenkin oudolta, typerältä. Palasin saareen, parkkeerasin Pick-Upin pajun alle ja painuin rantaan. Vittu venekin lahoo, sekö tässä oli laitettava seuraavaksi. Lähdin kulkemaan rantaa pitkin Littakiville, siihen Mustankallion alle. Ei huvittanut etsiä sen enempää. Otin summassa niin ison murikan kuin jaksoin nostaa ja tuuppasin sen veteen. Syyskuu, alkoi jo hämärtää. Mä kai jatkaisin KosoMetilla peltihommissa, mietin ankeana. Ainakin loput Nätkin natkut olisivat yksin mua varten, ei olisi veli siinä vieressä enää sen Nikoninsa kanssa flirttaamassa.

II

Ne on nyt sitten kuolleet, molemmat. Äiti oli löytynyt sängystään, haissut siinä monta viikkoa ennen kuin kylätalkkari oli poikennut pihaan tuomaan postin. Isää oli etitty vähän pitempään, poliisi ja palokunta. Se oli soutanut selälle ja lyönyt veneen pohjan kirveellä paskaksi. Se löyty Karppasen rannasta, tai mitä siitä vielä oli jäljellä, kun hauet olivat närppineet sieltä täältä. Vene oli ajelehtinu takasin meidän rantaan. Sitä ne poliisit ihmettelivät, ei paljon muuta”

Se oli ensimmäinen minun ja Jykän välinen puhelu melkein kymmeneen vuoteen. Ei meillä ollut pahemmin ollut asiaa toisillemme sen jälkeen kun lähdin sieltä. Jykän ääni ei ollut muuttunut yhtään näinä vuosina. Olin tunnistanut heti, kuka soittaa.

En saanut sanaa suustani, huone alkoi hämärtyä. Visa leikki jotakin Action Manilla omassa huoneessaan. Samassa kameran suljin alkoi rätistä tajunnassani: Näin äidin omassa sängyssään. Musta varjo heilahti oikealta vasemmalle kuvan yli, ja äidin kasvoilla oli joku maski. Happimaski? Sitten pään videotoiminto jumitti. Olisin tarkistanut, mistä sen letkut tulivat, mutta ainoa mitä näin oli äiti, jolta oli lähtenyt jo taju. Mitä siellä oikein oli? – Ravistin päätä – Mikä se kuva oikein oli?

Sun pitäis varmaan tulla tänne, perunkirjoitusta ja kaikkea. Ja meidän pitäis käydä Saaressa”, Jykä jatkoi puhettaan jostakin kaukaa.

Outo tunne. Silloin lähtöiltana äiti oli painanut käteni omiensa väliin, puristanut ja sanonut tiukasti, tuijottanut lasisin silmin: ”Mitään et Ile saa jäädä täältä kaipaamaan, menet kauaksi ja pysyt pois. Ajattele että pelastuit meistä.”

Joo, me tullaan”, vastasin lopulta. ”Torstai käy. Tullaan suoraan saareen joskus iltapäivällä.”

***

Zoomaan onttoon taloon, jonka harmaa hirsi erottuu juuri ja juuri metsän pinnasta. Kattoon on vedetty kolmiorimat ja huopa, mutta räystäitä ei ole. Edessä lyhyt kuisti ja kaksi askelmaa heinikkoon, jossa polku mutkittelee kohti rantaa. Piha on vahvassa heinässä. On perjantai ja juhannusaatto.

Jos katsoo tarkkaan huomaa että talossa oli vielä ihan lopussakin yritetty. Kuistin ikkunan takana on kuivia kukkia purkissa. Äiti laittoi niitä aina, toukokuussa, tavallisia hentoja heiniä, joita vaihtoi sitten uusiin aina kun tuli seuraava parempi päivä.

Yritän etsiä, mutta en ole enää tuolla. Yläkerran ikkuna on tyhjä ja autio. Ellen tietäisi eläneeni täällä, kurkottaneeni tuosta ikkunasta haparoiden kohti jotakin omaa ja jakamatonta, sulkien kaiken muun pois, katsoisin taloa kuin mitä tahansa ihmisen hylkäämää asumusta ja paikkaa.

Yhtäkkiä ovi aukenee, ja ovesta juoksee ulos poika viininpunaisessa reikäisessä collegepuserossaan, lyö oven pienemmän naaman edestä kiinni. Pojat liikkuvat kuin mykkäfilmissä, vuosikymmenien takaa. Juoksevat rantaan, huutelevat, vaikka en kuule mitään. Kamera ei tallenna kuin hiljaisuutta ja oman pääni huminaa. Pojat nappaavat rantaheinikosta onget ja työntävät veneen vesille. Kaunis kuva. Hämmennyn. Tuota aikaa en ollut muistanut.

Isoveli tulee sivulta, tyrkkää rystysillä poskea ja kääntyy yhtäkkiä optiikan eteen. Ruma naama, jonka se tuo kiinni niin, ettei terävyys enää riitä.

Hitto Jykä, sä oot syvältä!” huudan.

Nii oon. Ja sä oot. Tervetuloa kotiin.”

Veli irvistää, edestä hammas lohjennut. Nostaa keskisormen ja loittonee. Kävelee heinän poikki talolle ja iskee kyynärpäällään kuistin lasin sisälle, kukkaruukku kolisee lattialle.

Haluatteko nähdä ja tietää lisää, millaiseen taloon minä synnyin, kaksi vuotta veljeni jälkeen? En usko, mutta jatkan kuvaamista. Jykä kulkee nyt sisällä niin, että tyhjät pullot vain kolisevat. Kaikki tilan paperit on jo lakimiehillä. En siksi tajua, mitä se vielä siellä perkaa. Se ei pahemmin kerro vieläkään, mitä on mielen päällä.

Mikä meidät laittoi pilalle? Äidin sairausko, vai isän … no, kai sekin on sairautta. Vai Jykä ja sen viha, ihme leppymättömyys, levottomuus, joka on jotenkin nyt vielä pahempaa kuin ennen.

Suljen kameran ja palaan autolle. Visa pelaa takapenkillä. Tanja on kiertänyt varaston päätyyn, mihin aurinko paistaa just nyt. Tanja heilauttaa minulle kättä, kun vaihdan kameraan toisen akun. Mietin kaikkia näitä juoppoja taloja metsien kätköissä ja niemenkärkien takana, könöllään toinen jalka kalliolla ja toinen missä sattuu. Ne pitäisi kaikki polttaa pois olemasta. Polttaa kaikki, mikä ei muuten puhdistu ja mistä ei pääse eroon.

***

Kai sä jäät illaksi”, Jykä huutaa rikkinäisen ruudun takaa. ”Mä oon keränny rantaan kokon, veneenraadonkin raahasin siihen.”

Ei me kyllä ajateltu. Me ollaan varattu huone Seurahuoneelta.”

Emmä tarkottanut kyllä muita”, Jykä vilkaisee varastoon päin. Tanjaa ei näy, se on varmaan lähtenyt kiertämään jonnekin. Se on ensimmäistä kertaa täällä. Silloin nuorena en halunnut näyttää sille mun porukoita.

III

Ile on mun veli, mutta kauheesti se ei tunnu vieläkään tajuavan mistään. Olinko katkera, kun se lähti ja mä jäin. Se pääsi tekemään omia juttuja ja siitä tuli jotakin, kun mä vain jumitin. Se mammanpoika rupes lukeen ja pääsi siisteihin sisätöihin. Ja Tanjankin se näkyy sitten saaneen ja kakaran, kun mä luisuin sillä aikaa vittu joksikin omaishoitajaksi, äidille. Isää ei onneksi tarvinnut muuta kuin potkaista sivuun tarvittaessa. Siinä se vaan sano hiljaa ui ui.

Sä et Ile tiedä musta oikein mitään. Sun juna kääntyi silloin mutkasta, mutta mä käännyin tehtaan taa kaljalle. Kyllä mäkin yritin jotain. Mirtsu lähti Patarouvasta messiin. Puolen vuoden panemisen jälkeen se sano, että haiset Jykä koko ajan hitsille ja paskalle, vaikka kuinka peset, enkä mä jaksa sellasen kanssa enää. Sitten se lähti – Tuliko sekin sinne? – Heh, kyllä mä tiedän, se kääntyi Helsinkiin ja hankki oikean elämän.

Kävin kattoon sitten taas vanhoja Saaressa. Soudin kalassa ja keitin niille sopat. Korjasin varaston katon, hitsasin jämäpellistä. Isä tuijotti hiljaa vieressä, sano lopuksi että enkö voisi jättää pullot hänelle, hänkin harjoittelisi taas. Tiesin, että se oli joskus nuorena sällinä ollut ihan haka niissä. Oli saumannut laivan kylkeä Laitaatsillassa.

En jättänyt pulloja silloin. Sanoin, että oo vittu viikko juomatta niin voidaan kattoo sitte uudestaan. Ei se ollu, eikä tarvinnu pomolta kysyä, saisiko vanhat Agat taas lainaksi.

Paitsi yhtäkkiä tänä keväänä, monta vuotta tuon jutun jälkeen tapahtui kummia. Isä tuli selvin päin pajalle, kuusikymppinen ukko, iho kunnossa ja parta ajettuna, en meinannut tuntea. Katsoi mun tekemää saumaa, sanoikin siitä jotakin ihan kuin olisi vielä asiasta tietänyt, kysyi sitten, onko Kosonen paikalla. Sai pomolta hitsipullot, ja kun tiedustelin, että mitä se niillä, sanoi että koittaa vielä, onko vanhat taidot tallella. ”Tuu kattoon jos on pakko, et oo vähään aikaa käynykkään”, se huikkasi vielä, mutta nyt ihme tiukkana. Ei enää vilkassutkaan minuun. Niin kiire sillä oli.

Olinko mä yhtäkkiä vähän äimän käkenä.

***

Ne on menneet Tanjan kanssa autoon keskustelemaan asiasta. Naisen suu käy koko ajan, Ile kattelee välillä mua. Se niitten pikkujätkä pelaa vaan takapenkillä, on käynyt vain kerran kusella ulkona, mutta meni heti takasin. Tekisi mieli mennä kysyy, mitä se pelaa. Veikkaan että joku World of Warcraft kuitenkin, näitä uudempia.

Oot sää Jykä kyllä ihan entisesi. Ihan kivasti osaat pilata kaikki hyvät jutut”, Tanja on avannut kuskin ikkunan ja kattoo mua kuin vanhan miehen paksusuolta. Ile on kiertänyt auton taakse ja nostaa sieltä matkalaukkua sivuun. Kameralaukku sillä on jo olalla. ”Oli ajatuksena, että oltaisiin katsottu vähän toisenlaiset juhannuskokot tänä iltana”, Tanja jatkaa ja nostaa kytkintä. Auto nitkahtaa taaksepäin ja Ile hyppää säikähtäneenä sivuun. Naama on naisella niin solmussa, etten yritäkään vastata sille mitään. Kääntää auton ja lähtee sora rapisten. Ja poika pelaa vaan. Kyllä noi kakarat vaan pystyy keskittymään noihin laitteisiinsa, vaikka mitä tapahtuisi ympärillä.

Käännyn. Vois sanoo, että meinaa vähän naurattaa, kun kattelen nyt veljeä siinä heinikossa. Pääsi lievästi sanottuna säikähtämään.

IV

Minulle on uusi ajatus tämä ”veljesten välinen laatuaika”. – Selitin Tanjalle, että koin olevani yhden ihmiskokeen velkaa isoveljelle, oli se minkälainen hyvänsä. Olihan kohta kymmenen vuotta mentykin ilman häiriöitä. Ja Tanjalla oli omat luokkakaverit, jotka odottivat sitä skumppalasit ojossa jonkun Miekkoniemen rivitalon pergolassa. Olisiko tämä juhannus sittenkään niin pilalla, kummallakaan.

Oikeasti olen aika kiihkoissani. Olo on kuin yösukellusreissulla silloin teininä. Mustankalliolla. Elokuu. Niin pimeää, ettei voinut olla varma, millä tasalla veden pinta oli. Samalla tiesin tasan tarkkaan, että pohjakiviin oli sata kuusikymmentä, korkeintaan. Kun sukelsi, kannati vetää aika lailla pinnan myötäisesti. Jos vain näki, missä pinta oli.

***

Se on iso. Se on ihan julmetun iso: kokko. Se on kasattu veljesten kunniaksi, sanoo Jykä.

Alle on kasattu järjetön määrä tuoretta kuusenoksaa, jonka Jykä on hakenut kuulema ihan luvan kanssa moton jäljiltä Karppasen leimikosta. Väleissä kaikenlaisia pahveja sytykkeiksi. Ja ylimpänä kaikesta, järven puoleisella sivulla vesirajassa meidän vene. ”Perintövene”, Jykä sanoo, ”sun ja mun vielä tän illan. Ei kai haittaa, vaikka ajattelinkin polttaa sen helvettiin täältä. Vai olisit sä halunnu ajaa sen Joensuun vierasvenesatamaan, että voit pitää siellä jotkut partyt?”

Vittuilun Jykä oli aina osannut. Mutta yksi on outoa – Se sanoi kaiken ihan vakavalla naamalla ja jää tuijottamaan minua.

***

Onks muki tyhjä? Tuus kattoo tätä ennen kuolemaa.”

Jykä seisoo vesirajassa ja tuijottaa vanhaa veneenraatoa. Vedän jo kolmatta kossumukillista. Kierrän hoiperrellen kokkoa samalla, kun veli kyykistyy ja laittaa tulen ensimmäiseen pahviin. Huomaan ihmetteleväni, miten saisimme koskaan tuoreet kuusenoksat ja lahon veneen palamaan pelkillä pahvisilla sytykkeillä.

Tuli kituu ja on sammumaisillaan, mutta Jykä seisoo taas suorana ja tuijottaa eteensä veneen pohjaa. ”Katopa tuota. Mitä arvelet, millä kirveellä tuollainen reikä tehdään pohjaan?” Katson, enkä tajua kysymystä, ja veljen on pakko jatkaa. ”Jos tuo on tehty kirveellä niin eikö reunassa pitäisi näkyä terän jälki. Mutta näätkö sellasta missään?”

Jään tutkimaan pohjassa olevaa useamman laudan levyistä aukkoa, joka on katkaisut kolme ruodetta tieltään, kun Jykä lähtee kiertämään kokkoa rannan kautta ja kaivaa pulloa taskusta. ”Yks hörppy kokolle, kaks mulle”, veli katoaa kokon taakse. Kokko roihahtaa hetkeksi isompaan tuleen, ja kuulen, kuinka Ile rojahtaa retkituoliin.

Se puhuu totta, sen verran, kuin minä ymmärrän. Kirveen leikkausjälkeä ei ole tosiaan missään. Sen sijaan on niin kuin joku painava olisi yksinkertaisesti painunut pohjan läpi. Olen näkevinäni reunimmaisissa pohjalaudoissa joitain säleitäkin, niin kuin olisivat lohjenneet sen tieltä. Keskellä laudat ovat liian lahoja ja murtuneet helpommin.

V

Mun aivot ei sano mulle vieläkään selkeesti, että pitäiskö mun tappaa Ile. Mä toivon, että se viisaus tuleei, kun mä katon sitä riittävän pitkään. Onhan se aika moneen asiaan syytönkin. Ainakaan se ei onneksi tiedä, mitä mun päässä liikkuu just nyt. Katson kelloa ja kokkoa. Tuli kituu. Aikaa meillä on koko yö.

Tiesitsä Ile, että sä olit meistä se lellipoika.”

Ile sopertaa vastaukseksi jotakin löperöä ja huitasee kädellä. Mä olen ollut juovinani, mutta Ile alkaa oikeasti olla kännissä. Käyn heittämässä salaa äyskärillä vettä kokkoon, jotta se ei lähtisi nousemaan vielä. Ile havahtuu: ”On-se-mikÄÄ?? Miks toi kokko ei syty kunnolla? Onko sulla oikeesti pirtua siinä sun pullossa?” veli mongertaa rantaheinikosta, jossa se makaa toisen kyynärpään varassa ja polttaa multa pummattua tupakkaa. Varmistan, että tuli kasvaa taas hitaasti kokon toisella sivulla. ”Kyllä se on ihan oikeeta”, istun veljen viereen mutten anna sen maistaa mun pullosta.

***

Sä muistat äidin, kun sillä oli se reuma ja masennus?”

Niin sen masennuksen joo. Mutta eikö se reuma ollut aika hallinnassa?” Ile vastaa ponnistellen. ”Että eikö se äidin ongelma olllut siinä, kun sekään voinut olla juomatta. Se ei jaksanut itseään eikä isää, joka kävi puhumattomaksi ja katosi metsään tai järvelle päiviksi.”

Hymähdän. Veli ei tiedä mitään. Joo kyllä, äiti oli vannottanut sitä lähtemään, mutta oliko sen silti pakko pysyä kokonaan poissa. Olis käyny välillä, niin oltais ehkä voitu korjatakin vielä jotakin.

Sä et tiedä, miten mahottomaksi se meni. Se meni vielä pahemmaksi sen jälkeen kun sä lähit”, yritän vaikka tiedän, ettei tämä suju nyt hyvin.

En nii, emmä väitäkkään! Mut kiitti sulle, että sä autoit niitä täällä. Sun-sun täytyy Jykä tajuta, että mä menin lu–paa–maan äidille. Etkä säkään ollut koskaan mikään helppo veli. Olisitkin ollut tuommonen kuin vaikka just nyt”, se nousee ja näyttää siltä, että se tulee halaamaan. Lähtee onneksi kuitenkin tutkimaan kokkoa. ”Hei täältä takaa nousee tulta! Toivo elää!”

Menen kuselle kauemmas. Kun palaan, en kestä enää: Mottaan siltä tajun kankaalle. Nakkaan sitten taas pari satsia vettä tuleen. Vielä ei ole aika. Mietin hetken, ennen kuin heitän äyskärillisen myös Ilen naamalle.

Kerroinko mä sulle, että tänä keväänä isä raitistu äkkiä?” Istun nyt hajareisin Ilen rinnan päällä, ja se pärskii vettä suustaan ja nenästään, koittaa känninen tajuta, kuka ja missä.

Se raitistu ihan täysin. Oli päättänyt, että rupeaa hitsaamaan vielä. Kaasulla, ohutsaumaa. Se tuli keväällä KosoMetille ja onnistu puhuman pomon ympäri, sai matkaan kaasuhitsilaitteet niillä puheilla, että voisi harjoitella vanhat taidot. Vois lähteä sitten vaikka keikkahommiin Itä-Karjalaan. Ihan mitä vain, missä saa taas laittaa laivan kylkeä.”

Ile koittaa vääntää itseään vapaaksi mun alta, mutta sillä ei ole mitään mahkuja. Se ei kuule eikä tajua mitään. Liian kännissä, liian paniikissa, liian – Vittu, alkaa ottaa oikeasti päähän.

Ootko muuten Ile nähny, kun kierreltiin tänään täällä, että mihin isä on jemmannu ne hitsivehkeet? Pois se ei niitä oo vieny.” Veli lopettaa venkoilun niin kuin miettisi oikeasti. Pidän tauon. Kuulen, kuinka tulen ritinä alkaa taas voimistua selän takana.

Sen ensimmäisen pullon”, painan suuni aivan Ilen korvaan, ”asetyleenipullon se vei äidille. Se sanoi mulle vielä samana iltana, että ne olivat sitä kahdestaan miettineet koko talven, kunnes äiti oli sanonut, että tehdään se nyt. Ja isä, se lapanen, kantoi pullon sinne makuuhuoneen nurkkaan ja jäi pitämään maskia äidin suun edessä. Avasi sitten hanan.”

Saatana, kun alkaa polttaa selkää”, pomppaan pystyyn ja päästän Ilen pinteestä. Tarkoituksella. Kierrän rannan puolelle ja nakkaan tuleen useamman äyskärillisen. Veli ottaa tukea retkituolista, tuijottaa minua ja änkyttää jotakin.

Asia on nyt niin”, aloitan samalla kun tarkistan vielä, että tuli on sopiva, ”että mä en ehkä olekaan ihan se paska veli, jona sä mut tunnet. Mä annan sun valita: Saat milloin tahansa pinkasta juoksuun ja karkuun, ennen kun ruvetaan polttamaan meidän perintövenettä kunnolla… Mutta jos kiinnostaa, voisit kuunnella vielä vähän.”

Veli rojahtaa typerästi alas retkituoliin ja on niin kuin kävisi oikeasti kuuntelemaan, kunnes tajuaa itsekin, kuinka hölmöltä sen on pakko näyttää ja kimmahtaa ylös, kiertää tuolin taakse ja vetää sitä mukanaan, pakenee muutaman metrin kauemmaksi.

Mä tulin sinä iltana sattumalta käymään, ja löysin isän talon portailta. Luulin ekaksi, että se oli seilissä, mutta kun tönäisin, se nousikin takaisin istualleen tiukkana kuin vieteri ja katsoa killitti minua. Aavistin pahaa ja menin sisään. ’Suljin hanan heti, kun se oli ohi. Ei oo räjähdysvaaraa’, se änkytti portailta. Kiersin kuitenkin varovasti nurkkaan ja varmistin. Katsoin äitiä. Se oli alkanu jo oudosti vihertää. ”

Ile huutaa retkituolinsa takana, hyppii ja huitoo käsiään, osoittelee minua. Tuli on alkanut jälleen kasvaa ja rätistä kuusenhavuissa.

No sitten isä kertoi, että sekin halusi kuolla!”, huudan. ”Ja yhtäkkiä mulla ei ollut parempaakaan ideaa. Äidillä olisi voinut olla niin paljon parempaa kuin se juoppo!”

Kierrän lähemmäksi veljeä, ja vaistomaisesti se alkaa vetäytyä taaksepäin, on juuri pinkaisemassa juoksuun, kun alan rauhoitella sitä. En halua huutaa. Pidän sitä nyt tiukasti olkapäistä. Sen on kuunneltava vielä vähän ennen kuin päästän sen.

Isällä oli valmis suunnitelman, jota se rupesi nyt toimittamaan. Se alkoi riuhtoa ja raahata sitä asetyleenipulloa ulos talosta ja rantaan, ja lopulta mä tajusin, mitä se yritti. Kun se oli saanut raahattua pullon veneen viereen – tämän tässä, joka nyt palaa – se ei jaksanut enää nostaa sitä. Mä hullu juoksin apuun, ja me laskettiin kahdestaan se veneen pohjalle. Loput saat arvata. Mä vain katsoin rannalta pää tyhjänä, kun se souti keskelle lahtea, heitti airot helvettiin ja nousi seisomaan. Sitten se nosti – vieläkään mä en tajua, millä voimilla – sen pullon vyötärönsä kohdalle ja antoi sen rojahtaa pohjan läpi.”

Käännyn kohti tulta, joka saa nyt minun puolesta nousta. Vene keikkui. Tajusin, että siinä oli se laho, jota mä en koskaan korjannut. Isä horjahti ja kaatui taaksepäin laidan päälle, kierähti siitä yli veneen toiselle puolelle, mistä mä en voinut enää nähdä sitä.

Tiesitkö, Ile, että asetyleeni ei pala yksin. Siihen tarvitaan aina happea.”

Tiedän näyttäväni mielipuolelta. Näen vielä, kuinka Ile pinkaisee henkensä hädässä karkuun.

VI

Kerroinko minä jo aikaisemmin siitä toisesta muistosta, jonka viimeinen reissuni saareen nosti mieleen? Saatoin kertoakin, mutta teen sen vielä toistamiseen, koska se sopii tähän nyt. Silloin oli elokuu ja säkkipimeää.

Jykän ajatuksena oli, että lähtisimme Mustankallioille sukeltamaan, enkä minä aikonut hävitä sille yhtään, kun katsottiin taas, kumpi meistä on Äijä. Tunnettiinhan me se kallio ja pohjan kivet; Kaikki kesähelteethän siellä oli pentuna tullut sukelleltua.

Juoksin sinne siis taas. Ei tarvinnut haroa tietä pimeässä, kun oli juhannus. Älkääkä kysykö, miksi juuri sinne. Kun tajusin, että kohta räjähtää ja lujaa, mulle tuli jostakin varma tieto, että jos veden päällä iskee paineet, ainoa paikka, missä voit selviytyä on sukelluksissa. Näin jälkikäteen ajateltuna aivan älytön tieto, mutta sillä mentiin.

Tarinan luonteen mukaisesti ei sen loppuunkaan saatu mitään ylevää tai hienoa: Vajaa kolmekymppinen valokuvaaja veti kuolemanhädässään mahalätsyn, minkä lopuksi hän onnistui vielä lyömään säärensä ruhjeille pohjakiveen. – Ja siellähän minä odotin sukelluksissa, toinen jalka kivusta jomottaen niin kauan, että ainoa mikä räjähtäisi olisivat minun keuhkoni. Ponnistin pintaan, vetäisin nopeasti uutta ilmaa sisään ja sukelsin miettien kuitenkin jo samalla, onko tässä mitään järkeä.

Kohottauduin varovasti takaisin pintaan sen verran, että pystyin hengittämään nenän kautta. Yö oli täynnä lintujen rätkätystä, mutta mitään muuta ei kuulunut. Varmuuden vuoksi uin kuitenkin suojaan Mustankallion toiselle puolelle. Jos tapahtuisi jotakin, kaiken järjen mukaan kohta tapahtuisi.

Sotkaemo ui siihen vasemmalta kahden sirkeän poikasensa kanssa. Olivat matkalla kohti meidän rantaa, kiersivät Mustankalliota. Sitten vasemmalla kaislikossa kuuluu piipitystä, ja kolme muuta tipua kiirehtii emonsa perään. Eivät huomannet minua, edes se viimeinen, joka ui vajaan metrin päästä.

Yhtäkkiä maisema vääntyi. Vastarannan Huopasaaressa metsän puut venyivät ja kääntyivät vaakasuoraan kuin kurkottaisivat pakoon kohti etelää, ja rannan kivet litistyivät, liukuivat vastakkaiseen suuntaan, kunnes pienimmät katosivat kokonaan veden ja taivaan horisonttiin, koska kaikki maa oli siitä välistä kadonnut. Vasta silloin tajusin painaa pääni takaisin veden alle.

Se kaasuhitsin toinen pullo, jonka Jykä oli kätkenyt keskelle kokkoa, happipullo, oli räjähtänyt. En tiennyt, mitä sellainen määrä happea tekee, kun se vapautuu kerralla, mutta veikkasin, että aika hyvän lieskan se ainakin hetkeksi heittäisi.

Ne pitäisi kaikki polttaa pois olemasta, olin ajatellut aiemmin päivällä. – Polttaa kaikki, mikä ei muuten puhdistu ja mistä ei pääse eroon.