Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

, 2017
 

Mikä on kerran ollut, ei koskaan katoa. Neljännessä ulottuvuudessa mikään ei liiku, mikään ei siirry paikasta toiseen, ei fyysisessä eikä psykkisessä mielessä. Mikään ei ala, mikään ei lopu. Mikään ei kasva, mikän ei kuihdu. Mikään ei synny eikä mikään koskaan kuole. Sitä tarkoittaa ikuisuus.

PROLOGI

Jos hän tulisi nyt, hän näkisi saman. Pajut ja nuoren metsän siellä missäkerran oli talo, leirin siellä missä laituri yhä on. Näkisi teltan ja nuotiopaikan, hiillos olisi vielä lämmin. Jos hän astuisi telttaan, hän saisi tietää että kaikki on kerätty talteen. Paperi haisisi maalta ja olisi kosteuden pilkuttamaa, mutta kuvista saisi yhä selvän. Vain muistikirja puuttuisi. Muistikirjoja olisi mutta ei sitä joka oli hänen.

Hän odottaisi kunnes se joka pitää leiriä tulisi takaisin ja näkisi hänet, hymyilisi. Sanoisi: vihdoinkin sinä olet täällä, minä tiesin että sinä selvisit, nyt tiedän kuka olet. Näkisi harmaansiniset silmät, niissä viiltoja kuin silmien paikalla olisi kaksi särkyneestä jäästä leikattua ympyrää. Sellaista ihmistä ei voi katsoa silmiin. Kun sellaisen näkee, ei ole enää sama.

Ja sitten.

Ei muuta. Vain kivi veden pohjassa, sellainen joka imee unet ja sylkee niiden tilalle omansa. Raskas ja pysyvä asia kaiken sen keskellä mikä huojuu.

Kun liekki koskettaa Janin poskea, kipu viiltää Julian jaloissa asti.