Johanna Tuomola: Valheiden vangit


Mikäs se olisikaan parempaa kuin lukea juhannuksen aikaan hyvää dekkaria aurinkoisessa, kauniissa puutarhassa? Minä nimittäin vietin juhannusta juuri sillä tavalla. Kun lähdin juhannuksen viettoon vanhempieni luokse, mukaan lähti tietenkin myös useampi kirja. Mukaan lähtevien kirjojen valitseminen oli vaikeaa kuten aina, mutta loppujen lopuksi onnistuin tekemään todella hyvät valinnat.

Juhannuspäivänä luettavana oli Johanna Tuomolan uusi dekkari, joka on syntynyt erikoisella tavalla. Nimittäin, ennen viimeistä muokkausta kirjailija etsi netistä esilukijoita kirjalleen: aivan tavallisia kirjan ystäviä, jotka lukivat Valheiden vangit ja ehdottivat siihen omia korjauksiaan. Kiitosten mukaan Tuomola korjasikin useampaa kohtaa esilukijoiden pyyntöjen mukaisiksi, ja minua lopputulos kokonaisuudessaan miellyttää.

Valheiden vangit aloittaa dekkaritrilogian, jonka seuraavaa osaa minä jo nyt odotan. Trilogiassa pääroolia näyttelee Julia Takalo, yksityisetsivä joka jo tässä avausosassa ihastutti minua kovasti. Julia on mahtava tyyppi – kolmeakymmentä lähestyvä yksityisetsivä, jolla on kyky hankkia helposti vihamiehiä. Hänen läheisensä kuitenkin ihailevat Juliaa ja pitävät hänestä kovasti, joten ei Julia kaikkien kanssa tulilinjalle joudu. Entiset esimiehet kuitenkin ovat joutuneet tulilinjalle kerran jos toisenkin, joten ehkä ei liene ihme että Julia on saanut potkut kahdesta työpaikasta. Yksityisetsivän työ saa vauhtia kun murhatun venevalmistajan leski tahtoo Julian tutkimaan miehensä murhaa ja avustamaan häntä oikeudenkäynnissä. Kun Juliaa oppii kirjan sivuilla tuntemaan, ei ihmettele kun juttu paisuu ja paisuu eikä hän aina noudata sääntöjä pilkun tarkasti – mutta lopulta Julia käsittää mistä kaikessa oikein on kysymys. Mutta voi olla, että hän käsittää sen liian myöhään.

Johanna Tuomola oli minulle tuttu edellisestä dekkaristaan Vielä kerran, johon tykästyin kovasti. Siinä tuli näkyvästi esiin Tuomolan terävä ja musta huumori, joka sai minut jopa nauramaan dekkaria lukiessa. Tätä ei kovin usein satu! Valheiden vangeissa Tuomolan huumori ei aivan niin näkyvästi ole esillä, mutta on se kuitenkin siellä, pinnan alla. Tässä kirjassa tulee myös todella hienosti esiin se, miten taitava Tuomola on luomaan hahmoja. Julia Takalo on niin hyvä trilogian päähenkilö, etten ole ihan vähään aikaan tavannut ketään niin ihanaa. Samaistuin Juliaan, hänen maanisdepressiivisyyteensä ja ajatusmaailmaansa, koko hänen persoonaansa. Tämän kaiken Tuomola on luonut niin hienosti, etten voinut olla ihastumatta Juliaan.

Valheiden vangit tarjoaa herkullisen mutkikasta juonenkulkua. Tuomola paiskaa lukijan eteen yllätyksen jos toisenkin – ihan niin kuin hyvään dekkariin kuuluukin. Jos juoni menee tavalla, jonka ennalta osaan aavistaa, en välttämättä dekkariin syty. Mutta kun juonessa tulee yllätys toisensa perään, innostun lukemisesta koko ajan enemmän. Mitä pidemmälle Valheiden vangit etenee, sitä suuremmaksi juoni kasvaa, samoin kuin rikos. Vau!

On ihanaa että Valheiden vankien pääroolia näyttelee Julian kaltainen yksityisetsivä, vahva ja luonteeltaan persoonallinen nainen. Vielä puuttuakseni päähenkilön kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön: Tuomola on ilmiselvästi ottanut asiasta selvää, niin hienosti hän sairautta kuvaa. Juuri tämän takia Julia tuli niin lähelle minua, sukelsi suorastaan syvälle sieluuni. Ihanaa, että saan lukea hänestä vielä lisää.

Valheiden vangit on omalla tavallaan kevyttä kesälukemista, vaikka toki dekkarille ominaisesti jännitystä löytyy kansien välistä runsaasti. Tuomola on taitava kirjoittaja, joka hallitsee dekkarigenren ja osaa sijoittaa myös huumorin ovelasti kaiken muun taakse. Tuomola mielestäni onnistui Valheiden vangeissa siinä, missä trilogian kirjoittajan pitääkin: hän sai minut odottamaan palavasti seuraavaa osaa!

Valheiden vangit, Johanna Tuomola, 309 s., 2016, Book4You, Arvostelukappale kirjailijalta