J. M. Ilves: Sorjonen – Nukkekoti

 10.11.2016
Elma Susanna

sorjonen_nukkekoti04650J. M. Ilves on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy kaksi tunnettua suomalaista kirjailijaa. En lähde arvailemaan, ketkä olisivat voineet kirjoittaa Sorjonen-rikosromaanisarjan ensimmäisen osan. Nukkekoti on joka tapauksessa vahvalla kokemuksella kirjoitettu romaani, jossa korostuu helppo luettavuus ja kotimaisille dekkareille tunnusomainen rakenne.

Nukkekodin lähtöasetelma on tyypillinen. Keskusrikospoliisin huippuammattilainen päättää siirtyä vaikean tapauksen jälkeen työskentelemään rauhallisempaan ympäristöön. Sorjonen päätyy rikoskomisarioksi vaimonsa vanhaan kotikuntaan, Laappeenrantaan, jota kirjassa kuvataan epämääräisesti rajaseuduksi.

Esimiesasema uudessa työyksikössä on ansaittava. Kari Sorjosen ihmissuhdetaidot eivät ole parasta luokkaa, mutta sen sijaan hänellä on ilmiömäinen muisti ja tarkkailukyky, mikä tekee vaikutuksen kollegoihin ja alamaisiin.

Sitten alkaakin heti tapahtua, eikä Sorjonen voi välttää vastenmielisiä vierailuja patologian laitokselle edes rauhallisessa, hyvien ihmisten Lappeenrannassa. Koska tapahtumat sijoittuvat rajaseudulle, tapahtuu tietenkin myös rajanylityksiä: vauraat venäläiset ovat jollain tapaa mukana rikosvyyhdissä. Rahan ahneuden lisäksi tapaukseen liittyy Venäjän turvallisuuspalvelu, laittomia rajanylityksiä, korruptiota, lahjontaa, kaksi ruumista sekä psykopaattista lapsipornon tehtailua. Nukkekodin ainekset ovat moninaiset ja raskaat, mutta siitä huolimatta teos ei sorru aiheilla mässäilyyn tai monimutkaisiin juonikuvioihin. Sorjonen itsekin viittaa teoksessa ”Occamin partaveitseen” – yleensä yksinkertaisin teoria on todennäköisin.

Teoksen keskiössä on ”nukkekodin” tapausta selvittävän Sorjosen tarina: kuinka hänen työ- ja yksityiselämänsä kykenevät rinnakkaiseloon. Työssään Sorjonen on liekeissä, oikea ”Lappeenrannan Sherlock”, mutta kotona läsnäolon taito on jatkuvasti hukassa. Vaimonsa Pauliinan ja tyttärensä Janinan seurassa Sorjonen jäätyy pikemminkin ”Watsonin rooliin”. Sorjosesta annetaan kuva nerokkaana poliisina, jolta puuttuu tunneälyä. Toisin kuin monet kovanaamaiset etsivät, Sorjonen esitetään inhimillisenä ja erehtyväisenä olentona, mikä tuo dekkariin aavistuksen enemmän lähestyttävyyttä ja lisää lukijan myötätuntoa.

Lähtökohdiltaan ja pääaineksiltaan Nukkekoti on hyvin tavanomainen kotimainen dekkari. Se luottaa genren perinteisiin, mutta ei kuitenkaan ota niitä vastaan valmiiksi pureskeltuina. Teos esimerkiksi irvailee dekkareille tyypilliselle kyyniselle ruumiinavaushuumorille ja valottaa myös huippupoliisin perhe-elämää työn ohella. Dekkareille tuntuu jotenkin tsehovilaisesti olevan yleistä, että poliisin perhe ja läheiset tuodaan esille vain silloin, kun ne esittävät osaa rikoksessa eli silloin, kun perheenjäsen esimerkiksi kidnapataan. Nukkekodissa taustamotiivina tuntuu olevan vain Sorjosen hahmon syventäminen ja inhimillistäminen.

Sorjonen on kieltämättä sympaattisin rikoskomisariohahmo, johon olen eläissäni törmännyt. Vaikka hän on työssään ennennäkemättömän taitava, hän on samaan aikaan myös äärimmäisen kömpelö ja haavoittuvainen ihminen, joka tekee jatkuvasti hyvin arkisia ja helppoja virheitä. Juuri sen vuoksi Nukkekodissa on erityistä tarttumapintaa.

TV1:llä on 16.10.2016 alkaen pyörinyt sunnuntaisin kirjasarjaan perustuva samanniminen tv-sarja. Sarjassa Kari Sorjosen roolia näyttelee Ville Virtanen. Sarja on katsottavissa myös Yle Areenasta.

J. M. Ilves: Sorjonen – Nukkekoti. Gummerus, 2016. 283 s. Arvotelukappale kustantajalta.

Teoksen esittelysivulle

Elma Susanna

Elma Susanna

Olen Elma, turkulainen kirjallisuuden ja kirjoittamisen opiskelija, kriitikko ja bloggaaja. Suomi lukee -sivustolle kirjoitan erityisesti lasten- ja nuortenkirjoista. Omassa Kohtaamisia-blogissani esittelen muun muassa espanjan- ja portugalinkielisten maiden kirjallisuutta.
Elma Susanna