Tuija Lehtinen : Väärä Vainaja

Väärä Vainaja aloittaa Erja Revon tutkimukset. Nimihahmo on kerrassaan loistava persoona, varsinainen sisupussi. Varhaiseläkkeelle poliisin työstään jäänyt Repo haaveilee pitkästä matkasta harrikallaan, ja hänelle moottoritie on todellakin aina kuuma. Vanhat mieskollegat arvostavat änkyrästikin käyttäytyvää naista, mutta uskaltavat myös naljailla.

Kiitos Lehtisen taitavan kuvailun, dialogitilanteet olivat hykerryttävää mielikuvakarkkia. Omassa päässäni Erjasta kuvautui nainen, jonka turhia kumartelematon asenne ja itsevarmuus saa miehet sekä arvostamaan että hiukan kaihtamaankin häntä. En muista, koska viimeksi kirjan hahmo olisi näin voimakkaasti mielikuviin piirtynyt. Tunnen läheisesti tosielämässä muutaman samankaltaisen naisen, joten liekö uskottavuus ja hymyilemään saava luonnekuvaus tuntuivat lukiessa niin tutuilta.

Dekkarina Väärä vainaja on enemmänkin viihdyttävä kuin jännittävä. Erja Revon maantieseikkailu-haaveet keskeyttää lapsuudenkaverin tytär, joka epäilee kummitätinsä kuolemassa olleen jotain outoa. Hiukan vastentahtoisesti jutun selvittääkseen ottava Repo vainuaa yksityiskohtien selvitessä totuuden peittävät salaisuudet. Ennen loppuratkaisua on luvassa paljon salapoliisin työtä, menneisyyden haamuja ja vaiettuja, rumia asioita. Näiden välissä eläkeläispoliisi putsaa ajatuksiaan iltaisin palapelien ja grappapullon voimin.

Malttamattomana on jäätävä odottamaan jatkoa.

Tuija Lehtinen – Väärä Vainaja. Erja Revon tutkimuksia. Crime Time, 2016. 218 s. Arvostelukappale

Kirjan teossivulle

Jorma Laitinen : Pajunkissaretkellä

Mielen ja luonnon poluilla on hyvä pitää kepeät askeleet.

Runojen minä pohdiskelee elämän suuria kysymyksiä, hetkittäin hengellisessäkin valossa. Luonto tekee vaikutuksen, ihmismielestä löytyy monta tasoa, ja myös suru sekä kaipaus ovat läsnä. Kokonaisuutena Pajunkissaretkellä voisi olla läpileikkaus yhden ihmisen kokemuksista, ehkä vuodelta tai pidemmältäkin ajalta, mutta runot toimivat myös yksilöinä.

Jorma Laitinen on rovaniemeläinen psykiatri, jonka ihmismielen tuntemuksen voi halutessaan nähdä runoistaankin. Syvempien ajattelun tasojen tutkiskelu on kuitenkin herkkää ja rauhoittavaa. Mieleen jäi erityisesti runo, jossa puhumisen tärkeys tuodaan esille. Psykiatri jos kuka tietää sanoa, kuinka avautuminen on avain henkisesti kevyempään olotilaan.

”Vielä on aikaa. Tule!

On paahtoleipää, siianmätiäkin.

Puhutaan asiat jottei kitkerä vanhuus

harventaisi hiuksia päästämme,

nyhtäisi niitä vähiäkin.”

Pidin eniten lapsen tarkkailusta syntyneistä säkeistä, joista hehkuu lämmin ja herttainen isä-lapsi suhde. Elämä on lapselle vielä huoletonta seikkailua, ihmeitä ja uusia asioita vailla aikuisten maailman rajallisempia sääntöjä. Aikuinen on noihin raameihin jo asettunut ja tottunut, mutta löytää takaisin omiin lapsuusmuistoihin sivustakatsojana.

”Lumileikkien aurinkomajasta

läheltä lapsi katsoo,

minä muukalaisuuttani

etäältä salaa kaipaan.”

Uskon, että Laitisen runot ovat erityisesti vanhempien lukijoiden mieleen, sillä elämänkokemus huokuu tapahtumista. Samaistumispinta jos mikä tuo runon lähemmäksi lukijaansa. Pajunkissaretkeltä jää rauha. Ei ole kiire minnekään.

Jorma Laitinen – Pajunkissaretkellä. Runokokoelma, Väylä, 156 s. 2013.

Marja-Liisa Vilhunen : Hoitajan arkipäivä

Potilaskohtaamisessa saattaa tulla nyrkistä. Toisinaan puhuminen harhaisen kanssa ei vie puusta pitkälle, ja äärimmäisissä tapauksissa on turvauduttava lepositeisiin, niin potilaan oman kuin hoitohenkilökunnan turvallisuuden vuoksi.

Liki 40 vuotta alalla työskennellyt Marja-Liisa Vilhunen kertoo kirjassaan psykiatrisen sairaanhoidon opettamasta tieto-taidosta, kokemuksen tuomaa hiljaista viisautta unohtamatta. Mistään sensaatiohakuisista paljastuksista ei ole kyse, vaan kirjoittaja nostaa pöydälle kohtaamiaan asioita rauhallisen rehellisesti.

Sote-uudistukset ovat saaneet terveysalan ulkopuolisetkin kohdistamaan huomionsa työntekijöiden arkeen. Vilhunen pohtii mm. kutsumusammatin ja siitä saadun palkan suhdetta, ja tuo esille myös huolen jo nuorten hoitajien työuupumuksesta. Olematta itse alalle pyrkivä ja vain uteliaisuusopiskelija oman kirjahyllyn äärellä, uskallan suositella tätä niin mielenterveysalalle pyrkivälle kuin sairaanhoitajan ammatista kiinnostuneille. Kirja antoi runsaasti ajattelin aihetta monesta näkökulmasta.

Lukija saa sairaanhoitajan ”kenttätyöstä” myös lyhyen historiakatsauksen Vilhusen muistellessa työskentelytapoja useamman vuosikymmenen takaa. Asiat ja asenteet ovat muuttuneet -onneksi.

”Eri aikakausina tärkeysjärjestys on vaihdellut. 60-luvulla oli tavattoman tärkeää sijata potilaiden vuoteet. Joissain työpaikoissani ne olivat suorastaan pakkomielteen omaisia tehtäviä. Aamulla yöhoitaja herätti potilaat pesuille ja aloitti vimmatun pesuoperaation. Sitä parempi yökkö, mitä enemmän hän oli pessyt potilaita ennen aamuvuorolaisten tuloa.”

Kirjoitusryhmän avulla syntynyt teos on miellyttävää luettavaa, ja loppusilauksena jo olemassa oleva arvostus hoitajien työtä kohtaan nousi entisestään. He ovat arjen sankareita.

Marja-Liisa Vilhunen – Hoitajan arkipäivä. 148 s. 2016, Reuna. Arvostelukappale kustantajalta.

Teoksen esittelysivulle

Jari Peltonen – Kylmälän murhat: Sokea hieroja

Kylmälän kylässä kohahtaa, kun bussipysäkiltä löytyy tuntematon kuollut mies. Rikostutkija Väinö Vaitisen johdolla tutkinta saa rapakontakaisen rikosjännärin piirteitä, kun Versaceen pukeutunut uhri paljastuu sekä sokeaksi että ruumiinavauksessa ihan muualla hengestään päässeeksi. Kuka on kantanut kuolleen miehen nojaamaan linja-autopysäkin tolppaan? Mikä on tuo Vaitisen haistama rahan tuoksu, ja miksi kukaan ei tiedä miehestä mitään? Toisaalla rikkaat vaimot salaavat järkytyksen miehiltään lukiessaan uutisesta.

Dekkarin ainekset ovat kasassa ja ehtaa kotimaista sarjakuvaviihdettä tarjolla. Jari Peltosen piirrosjälki on taitavaa ja albumin väritys tunnelmaa luovaa. Vaikka hahmot ovat suurpiirteisiä ja ääriviivat paikoin pelkistettyjä, on kuvissa kuitenkin myös yksityiskohtaisuutta, jota jää katsomaan uteliaana lukemisen lomassa. Realistinen maailma on tavoitettu taidokkailla ratkaisuilla.23081401

Hahmot ovat myös persoonallisuuksissaan sympaattisia ja todellisen oloisia, jopa perisuomalaisia. Rikostutkija Vaitisen henkilökohtaisia ajatuksia ja persoonaa avataan lukijalle houkuttelevina pikku murusina, jolloin väkisinkin alkaa toivomaan, että käsissä olisi samantien jatko-osa. Fiktiivisen maailman ollessa kyseessä uskaltaakin elätellä haaveita, että Kylmälässä tapahtuu kauheita vielä uudestaankin.

Jari Peltonen – Kylmälän murhat: Sokea hieroja

Otava, 2016, 125 s.

Kirjan teossivulle

Mari Koppinen : Jari Sillanpää, Paljaana

9789513189778_frontcover_final_originalKoko kansan suosiossa ja parrasvaloissa 90-luvulta lähtien loistanut Sillanpää ei nauruisen olemuksensa takaa vaikuta heti artistilta, joka ui toisinaan synkissäkin vesissä kykyjään epäillen ja itsensä epävarmaksi kokien. Kolikon toisella puolella näyttäytyy kuitenkin jekkuja rakastava, mielellään asiat överiksi heittävä ja poikamainen kujeilija. Musiikkitoimittaja Mari Koppinen on koonnut Sillanpäästä henkilökuvan, joka tarjoaa luovan persoonan kaikki puolet lukijan hämmästeltäväksi. Sinfoniaorkestereita, ihmissuhdedraamoja ja lapasesta lähteviä välispiikkejä -niitä sisältävät niin miehen musiikki kuin kuvaannollisesti koko elämäkin. Suurten tunteiden ja asioiden rinnalta löytyy myös vastapainona pieniä arjen murusia, joiden vaikutus on yhtä suuri.

Lapsena Jari  pukeutui mummon silkkihameeseen ja lauloi niin, että äiti oli poikansa tähteydestä varma jo varhain. Koulukiusaamisen mies nujersi lyömällä kiusaajaansa turpaan, ja lähinnä yksinään nuoruudessa tehdyt maailman matkailut koulivat vapautta rakastavan seikkailijan, joka haluaa tehdä asiat omalla tavallaan. Iän myötä se on myös jaksamisen ehto. Vuonna 1995 tuore Tangokuninkaan kruunu päässään Jari tiesi yhden unelman täyttyneen, muttei se estäisi uusia syntymästä ja vanhoja kasvamasta vielä isommiksi.

”Joskus hän saattoi heittäytyä ihan hulluksi. Jari muistaa esimerkiksi olotilansa Tähdet, tähdet-ohjelman kuvausten aikana, syksyllä 2013. Hän tunsi itsensä ihmeellisen rennoksi, teki mieli irrotella.

Kerran Jari päätti vetää päänsä kaljuksi vain pari minuuttia ennen suoraa lähetystä. Kaikki tapahtui ex tempore. Ohjelman teemana oli sinä iltana heavy metal, ja Jarin tehtävä oli laulaa Dio-yhteen Holy Diver.

Iltakahdeksalta nauhoitettiin kaikkien kilpalijoiden yhdessä esittämä jakson tunnuskappale. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä alkoi suora lähetys. Tässä välissä Jari sai idean: ’Vedetään päät kaljuiksi. Mää vedän nyt Dioa, joten ollaan nyt sitten rock!’ ”

Koppinen paljastaa alkutekstissään, kuinka Jarin elämän vuoristoradan vauhti tuotti toimittajalle välillä perässä pysymisen vaikeuksia. Elämäkertaan kertyi materiaalia niin Mariah Careyn keikalla kuin auton takapenkillä parkkipaikalla. Samankaltaiset kontrastit toistuvat kirjassa usein, kertoen taiteilijaluonteen laajasta kirjosta: naurusta ja kyyneleistä, valtameristä ja pienistä lätäköistä.

Kirjaa lukiessa tekee mieli heittäytyä aivan yhtä höperöksi, tehdä juuri sitä mitä eniten rakastaa, jarruttamatta ja täysillä. Ei liene olisi pahitteeksi jokaisen suomalaisen tehdä joskus ”Jarit” ja antaa palaa, vaikka itseään epäilisikin.

Mari Koppinen – Jari Sillanpää, Paljaana

Tammi, 2016, 239 s.

Tuula Aaltonen : Pikkuväen poluilla

aaltonen-pikkuvaen_poluillaMuistatteko lapsuuden satuhetket, ne joina sai käpertyä sänkyyn, vetää peiton leuan alle ja kuunnella jonkun vanhemman lukemaa tarinaa? Lue uudestaan se yks!, hihkuin itse usein lempparisadustani, kun vuorossa oli paksu kokoelma nimeltä 365 Satua. Nuo muistot piirtyivät elävinä mieleen lukiessa Tuula Aaltosen kertomuksia teoksesta Pikkuväen poluilla. Kirjan nimihahmot ovat vekkuleita, hassunnäköisiä ja kekseliäitä otuksia, joiden elämään kuuluu vahvasti arjen taikuus, tuoreet pullat ja iloiset karkelot. Ne hyvää mieltä tuovat asiat, joita meidän ihmistenkään ei soisi elämän kiireissä unohtavan.

Kertomukset pohjautuvat Loviisan kaupungissa toteutettuun tempaukseen, jossa talojen suojelushengille rakennettiin kulkureittejä ja ovia. Uteliaisuus heräsi välittömästi, ja lisätietoa kuvineen löytyikin Visit Loviisan sivuilta. Valokuvien joukossa on tuttuja, kirjan kuvituksestakin löytyviä pikkuväen paikkoja. Mielikuvitus on päästetty todellakin valloilleen!

”Jos pidät pullasta, munkeista, kakuista tai ylipäätään leivonnaisista, viihtyisit maahisleipuri Ullan Pullan myymälässä.”

Kirjan kansitaide on niin houkutteleva ja herkullisen näköinen, että sen voisi vaikka syödä! Värikkyys jatkuu myös sisäsivujen kuvituksissa, joten parempi on nauttia kirja silmin ja käsin kuin suin. Kuvittaja Miranda mordin tussit ja vesivärit luovat leikkisän visuaalisen maailman. Todellinen hyvän mielen kirja kaikenikäisille.

Tuula Aaltonen – Pikkuväen poluilla. Haamu-kustannus, 2016. 95 s. Kuvitus Miranda Mord

Teoksen esittelysivulle

Kari Hotakainen : Lastenkirja

Kirja Kansi

Mielikuvitus on voimavara, näkökulmien monipuolistaja ja mahdollisuuksien antaja. Kun aikustumme ja leikit leluilla loppuu, jääkö jokin osa tuosta taikavoimasta pois matkasta? Lapset uppoutuvat omiin mielikuvitusmaailmoihinsa, joihin vanhemmat voivat kyllä lähteä mukaan, mutta onko toinen jalka peruuttamattomasti aikuisuuden oven raossa?

Onneksi tähän on lääke. Siltalan julkaisema uusintapainos Kari Hotakaisen 90-luvulla kirjoittamasta Lastenkirjasta vie maailmaan, johon haluaa palata uudelleen, jopa jäädä. Maailmaan, jossa Tollohko maalaa katsojaa huimaavia tauluja, Humppa-Veikko syö aamukahvia ja juo puuroa päälle, ja lapset raaputtavat karvalankamatolla makaavaa Isää, jolla on liian paksu nahka. Lukija saa hekottaa ääneen, mutta myös pysähtyä ajatusten liikuttavuuden edessä.

”Hyvästeltyään vanhempansa Petri tunsi itsensä kevyeksi. Autio sydän kansoittuu hitaasti, Petri ajatteli. Mutta sydän on kaikista tavaroista lujin, se kestää hakkaamisen, hukkaamisen ja pumppaamisen ja jos et vierekkäin halua olla, voit olla lähekkäin; hetken, vuoden tai minuutin. Näin ajatteli Petri Kurki, joka on helppo piirtää: musta viiva valkealla paperilla.”

Kirjailijan teksti tuo mieleen Fingerporin yhdistettynä lasten mielikuvitusleikkeihin, joissa inhimillistetään tavaroita ja elottomia asioita kummallisiKirja aukeamaksi hahmoiksi. Lukukokemus on niin eloisa, että Lastenkirja on ehdottomasti Jokaisen Aikuisen kirja. Priit Pärnin lystikkäät kuvitukset sopivat tekstin lomaan kuin nenä päähän.

Kari Hotakainen – Lastenkirja. 127 s. Siltala, 2016, alkup. 1990. Kuvitus Priit Pärn. 

Kirjan esittelysivulle

Marko Hautala – Kuiskaava tyttö

9789513190408_frontcover_final_original”Tiedoksesi, että kuulen vain yhden äänen ja se tulee yhdestä ainoasta paikasta.”

Psykoterapeutti Unto Mäkilä löydetään työhuoneesta kuolleena. Iltasiivooja välittää viestin vainajalta kollega Antonille, ja outo potilastapaus alkaa hiljalleen valjeta. Lääkärietiikan rajojen ravistelua, todellisuuden toista puolta, häpeän kuristava koura -Anton on itsekin seota. Ihmisen mieli näyttää puolensa, jota kaikki eivät suostu katsomaan.

Hautala kirjoittaa kuin Houdini, luoden lukijalle taikatemppujensa avulla kahlevankilan, josta ei meinaa päästä vapaaksi edes viimeisen sivun jälkeen. Tarina saa mielikuvituksen hurjaan laukkaan ja pohtimaan, millainen on harhaisen ihmisen maailma. Joku kuiskaa korvaan ilman fyysistä olomuotoa. Kumpi tulee ensin, pelko vai epäusko?

Kuiskaava tyttö on juuri sitä, mitä onnistuneelta lukukokemukselta kaipaa. Todellisuus unohtuu jopa keskellä kirkasta päivää, ja yön syleilyssä lukulampun valossa huomaa jännittyvänsä ja rekisteröivänsä jokaisen ylimääräisen äänen… On pakko jatkaa, pakko saada lisää. Kansikuvan pysähtynyt hetki on kuin hengityksen pidätystä, tarinan kruunaava, ja tuo kieltämättä mieleen Thomas Harrisin Uhrilampaat.

Unikoirat tempaisi aikanaan syövereihinsä samalla tavoin, ja tarina on pinttynyt muistiin jopa vuosien jälkeen. Kirjailijan hahmoissa virtaava elämä on kovaa ja todellista, haurasta ja selittämätöntä. Mielenkiintoinen epätasapaino.

Kuulen myös äänen. Se ei kuulu korvan vierellä vaan pään sisällä, pakonomaisesti ja nyt koettua kaivaten: lue kaikki muutkin Hautalat.

”Joskus tuntuu kuin minua pidettäisiin kädestä. Silloin yritän ajatella, että ehkä se on ystävä. Ajatus on hetken helpottava, mutta sitten iskee tunne, jota on hyvin, hyvin vaikea kuvailla. Toivon ettet koskaan joudu kokemaan sitä.”
Ilmestyy 17.8
Marko Hautala – Kuiskaava tyttö. Tammi, 255 s.

Tiina Raevaara & Miikko Oikkonen: Ihon alla

Lääketieteellinen eettisyys ja rakkauden tekojen rajat häilyvät kotimaisen sairaalajännärin sivuilla. Perinnöllisyystieteen tohtori ja kirjailija Tiina Raevaaran sekä käsikirjoittaja-elokuvaohjaaja Miikko Oikkosen luoma Ihon alla perustuu Neloselle esitettyyn samannimiseen tv-sarjaan.
Sofia Sivenius on synnynnäisestä sairaudestaan huolimatta sinnikäs lääketieteen opiskelija. Hän kulkee uravalinnassaan kantasolututkimukseen erikoistuneen lääkäri-isänsä jalan jälkiä, vaikka perheen sisäiset suhteet ovat lapsuudessa häipyneen äidin ja Sofian sairauden vuoksi vääräksi vääntyneet. Isä on keskellä oikeudenkäyntiä syytettynä alkion geenimanipulaatiosta, eikä tytär liioin koe aihetta sekaantua tilanteeseen. Menneisyys ja vanhat salaisuuksien padot kuitenkin murtuvat, kun Sofian elämän sekoittaa baarissa tavattu Henri, auto-onnettomuus ja isän työpaikkana toimiva tutkimussairaala, jonka huoneista hyökyvät vaietut totuudet ovat murskata nuoren naisen alleen.
”Isä ei myöskään ollut Sofialle pelkkä isä: hän oli Sofian lääkäri. Sofian synnynnäinen verisairaus oli isän tarkassa seurannassa. Sofia oli jo varhain tajunnut sen surullisen seikan, ettei isä olisi viettänyt hänen kanssaan senkään vertaa aikaa kuin vietti, jos Sofia olisi ollut täysin terve. Suutarin lapsilla ei ehkä ollut kenkiä, mutta tutkimussairaalan johtajan lapsella oli tarpeeksi mielenkiintoinen sairaus, jotta isä jaksoi kiinnostua tyttärestään.” 
Lukija kohtaa tarinan edetessä etiikan kysymyksiä, joihin helposti sekoittuu vahvoja tunneperäisiä ja uskonnollisia piirteitä. Kantasolututkimuksen lainsäädäntö sallii Suomessa alkiotutkimuksen, mutta Ihon alla uskaltaa porautua rajojen ravisteluun, kyseenalaistaen myös lukijan oikeellisuuden tajua. Mikään ei ole mustavalkoista, ei yksiselitteistä. Lakipykälien ja moraalisten näkökulmien takaa nousee Sofia ja Henri, mahdottomalta tuntuvien kohtaloiden lapset.
”Normaalin ihmisen kokemusmaailmaan ei mahtunut asioita, joita Sofia ja Henri joutuivat miettimään. ”
Uppouduin nopeasti kirjan maailmaan, vuodenkierron kestävään ja tunnelmaltaan synkkään Helsinkiin, sekä vuodeosaston öisiin käytäviin, jolloin vain välttämättömimmät valot palavat. Sairaalan maailma on aivan omanlaisensa, niin hyvässä kuin pahassa: paikka jossa mielikuvitus, odotukset ja pelot ovat helppo päästää valloilleen. Loistavat puitteet siis tälle genrelle! Jännityksen parissa koen olevani lukijana todellakin sillä omimmalla alueella, totaalisesti eskapismin pauloissa. Arvatenkin siitä syystä Ihon alla meni ihon alle.
Tiina Raevaara & Miikko Oikkonen – Ihon alla
2016, Gummerus
419 s. 

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

9789513189198_frontcover_final_original”Ensin petti jalka. Heti sen jälkeen lensi romaani. Päädyin selälleni auton etupuskurille. Aurinko häikäisi silmiäni, jossakin solisi vesi ja tajusin, että oli kai tullut kevät.”

Tästä lähtee Lotan tarina, kun hän kirjaa kadulla lukiessaan päätyy auton töytäisemäksi. Sääriluun murtumaan laitetaan kipsi, ja edessä koittaa evakko siskon luona, sillä sairaalareissun aikana asunnossa on sattunut vesivahinko. Introvertin lukutoukan elämä on pian päälaellaan, ja uudet sosiaaliset tilanteet saavat Lotan miltei hyperventiloimaan. Naisen tohelontäyteinen elämä kirvoittaa lukijalta hymynkareen ja sympatiat välittömästi.

Kevyesti kipsissä oli ensimmäinen Veera Vaahterani, mutta lienee selvää ettei todellakaan viimeinen. Lottaa koetellaan monin eri tavoin; Vaahtera laittaa hahmonsa kohtaamaan monet erakkoluonteisen ihmisen painajaiset, epämukavuusalueet ja kiemurtelemaan saavat tilanteet. Näiden jälkeen tuttu ja turvallinen pakopaikka löytyy kansien välistä, lukemattomilta sivuilta, kirjaston hyllyjen selailusta.

Pidin paljon myös kirjailijan sekaan heittämistä, lukuharrastukseen liittyvistä nykypäivän ilmiöistä. Lainaukset ja maininnat muista kirjallisuuden teoksista värittivät Lotan maailmaa iloisina täplinä tekstin lomassa.
Kevyesti kipsissä oli kuin ystävän halaus, kirjatoukan ehdoton lukuvalinta. Kerronta on kuplivan hilpeää, vaikka päähahmon elämässä tapahtuu suuria. Jälkituntemus on kuin mansikoiden, kermavaahdon ja kuplajuoman jäljiltä, iloisen pirskahteleva.
Veera Vaahtera – Kevyesti kipsissä, 243 s., 2016, Tammi