Eve Hietamies: Hammaskeiju

 

– Se on peruskoulu eikä mikään Harmageddon.

 

Kysyin eräässä fb:n kirjaryhmässä Eve Hietamiehen uuden ilmestyttyä, että saako nyt kiljua riemusta. Sain luvan ja annoin mennä. Ainakin ajatuksen tasolla. Sillä onhan tätä kirjaa hyvänen aika odotettu! Pasasen poikien kuulumisia, sitä miten Antilla ja Paavolla menee. Jotenkin Eve on onnistunut loihtimaan nämä fiktiiviset hahmot niin eläviksi, että heistä alkoi olla jo huolissaan. Miten siellä pärjätään? Että itseään saa suorastaan muistuttaa, etteivät Pasaset kuitenkaan (tietääkseni) voi kadulla vastaan tallustella.

Ja nyt yksinhuoltaja Antilla on varsinainen probleema. Paavon eskarivuosi on jäänyt taakse, pikkumies aloittaa koulunkäynnin. Siis koulun. Paavo. Miten poika tulee siellä pärjäämään? Kiusataanko häntä? Kaatuvatko kalapuikot pitkin lattioita, ja koko koulu tulee Paavolle nauramaan? Omat lapsuuden muistot eivät voi olla nousematta mieleen. Huolet. Kuten jokaiselle meistä vanhemmista, joiden penskat vain ”heitetään susille” pärjäämään omillaan aivan uudenlaisessa maailmassa.

 

Olin alkanut miettiä, milloin Paavo itsekin alkaisi tajuta asioita. Minä aamuna se heräisi ja toteaisi, ettei esimerkiksi voileivän teko ole rakettitiedettä. Että otetaan leipäviipale, otetaan voita, yhdistetään.

 

Ekaluokkalainen on kuitenkin vasta seitsemänvuotias. Ja mikä vastuu kulkea yksin koulumatka, selvitä sen jälkeen yyh, niin hirveään iltapäiväkerhoon, kun iskä kuitenkin joutuu töissä käymään. Kommelluksia Hammaskeiju onkin pullollaan. Se naurattaa, itkettää, naurattaa jälleen.

Antin ongelmat eivät tietenkään rajoitu ihanan persoonalliseen Paavoon. Enni, tuo unelmien nainen on melkoisen haastava tapaus. Lisäksi lapsen tasolle jäänyt, miesmallin ulkonäön omaava velipoika Janne muuttaa väliaikaisesti Pasasille.

 

– Varo, ettet pissaa lattialle. Laita vetoketju kiinni ja pese kädet siinä lavuaarissa.
Kollega toisesta lehdestä sai sätkyn, kun kopista ei tullutkaan ulos pientä lasta vaan aikuinen mies. Tyyppi jäi monttu auki tuijottamaan.


Miten Antin oma jaksaminen kaiken keskellä? Voiko isäkin, jylhä suomalainen mies, murtua kun paineet kasvavat yli rajojen?

 

Kaikki tämä. Ja se, että kaikki tässä maailmassa oli muuttunut lasiksi ja toivoin vain, ettei se olisi samanlaista kuin auton tuulilasi. Jos särkyisi, menisi pyöreäreunaiseksi palasiksi eikä teräviksi sirpaleiksi, jotka voisivat osua myös muihin.

 

Hammaskeiju on teos, josta on äärettömän vaikea blogata. Se tulee tunnetasolla liian lähelle. Se on kirja, joka aiheutti itselleni pahimman lukijumin ikinä. Mikä tämän jälkeen tuntuu miltään? En voi kuin ihailla Even kykyä astua Antin nahkoihin, kirjoittaa kuin Mies isolla ämmällä. Minä. Niin. Rakastuin.

Kuulemmehan vielä Pasasten kuulumisia, joohan?

 

– Antti. Pojat ovat poikia. On näistä ennenkin selvitty. Koulun alkamisesta. On näistä jutuista ennenkin selvitty.

Otava 2017, 415s.

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Tammi 2017. Ennakkokappale

”… Tarpeessa, joka sillä tyydytetään. Se on… totaalista alistamista. Täydellistä hallintaa. Mä olen nähnyt paljon, paljon pahemmin runnottuja lapsiparkoja kuin tämä tyttö, mutta siitä huolimatta mulla on tästä todella paha ja ahdistava tunne. Tässä on jotain helvetin synkkää.”

 

Tammikuun 11. julkaistavan esikoiskirjailijan, Ari Rädyn romaani ilmestyi ovelleni tässä taannoin ennakkokappaleena. Syyskuun viimeinen vaikutti niin ulkoisen olemuksensa, kuin takakantensakin perusteella ihan minun jutultani. Suomalaisia jännityskirjailijoita löytyy paljon, kyllä, mutta kentällä on aina tilaa pelaajalle, joka on löytänyt oman äänensä. Kuten tämä Räty tässä.

Keskiössä on rikos, mutta se jää ikään kuin kummittelemaan hallitsevana voimana taka-alalle. Päänäyttämön vievät harvinaisen uskottavat henkilöhahmot. Lempinimeä Syyskuu kantava nuori poika lintsaa kavereineen liikuntatunnilta. Dialogit osuvat kohdalleen, ja huulenheitto on tämän ajan mukaista. Poikien vitsailut loppuvat kuitenkin lyhyeen, kun he törmäävät tutun tytön ruumiiseen. Syyskuu, lapsuutensa järkyttävää painoa kantava poika, näkee tuona kohtalon päivänä jotakin  kiellettyä. Murhaajan silmästä silmään.

Kohtaaminen muuttaa koko Syyskuun elämän. Kuten myös eräs, niin ehdottoman puoleensavetävä, niin ehdottoman varattu Taina…

 

Syyskuu juo lasin tyhjäksi. Siellä missä vielä hetki sitten oli hiljainen toivo ja odotus tulevasta, on nyt tyhjyys. Alkoholin äänetön voima vie ikävältä kipeimmän särmän. Meri pauhaa kuun kylmässä valossa.

 

Tarinaan mahtuu myös hyvä kyttä ja paha kyttä; toinen vainuaa useampiakin murhattuja tyttöjä yhdistävän tekijän (kuvien tummissa sävyissä ja rakeisissa varjoissa väijyi todellinen pimeys), toinen suojelee syyllistä hinnalla millä hyvänsä. Siinä vaiheessa, kun poliisin kädet ovat sidotut, on pakonomaisesti tapaukseen suhtautuvan Syyskuun aika käynnistää moottori.

 

Puhuttelevan inhimillinen, karuudessaan jopa runollinen Syyskuun viimeinen, on yksi juuri vaihtuneen vuoden yllättäjistä. Kirja antaa uuden merkityksen sanalle lojaalisuus. Dekkarihirmut, olkaa valmiina!

Älä ikinä sano ettei sen ole väliä, Isoisä sanoo. Sen on aina väliä. AINA. Et vittu luovuta.

 

 

MARKUS AHONEN: SYDÄMENMURSKAJAISET

WSOY 2016, 440s. Arvostelukappale
WSOY 2016, 440s. Arvostelukappale

 

Hetken hän näki omassa mielessään tarkkarajaisen kuvan ja pääsi tuntemattoman surmaajan pään sisälle. Mutta hän ei ollut koskaan aistinut aivoissaan sitä todellista jyskyttävää tunnetta, jonka surmatyön juuri tehnyt oli syystä tai toisesta sisimmässään kokenut.

 

Vuonna 1987 konfirmaatiota odottava poika kuolee yöuinnillaan. Poika, jonka tulevaisuudelta katkaistaan siivet pahimmalla mahdollisella hetkellä; elämän kynnyksellä, silloin kun kaikki on vielä tuoreena ja kutsuvana edessä, silloin kun rakkaus roihuaa puhtaimmillaan. Ja yhtäkkiä kauniit kasvot katoavat mielestä, yhtäkkiä jäljelle jää vain mustaa.

2015 menettää henkensä meren aaltoihin hyvin toisenlainen tapaus. Menestynyt, kuuluisa maailmanmies, Karl Bellman. Kuolinkamppailu käydään laiturilla, eikä se ole kaunista katseltavaa. Tämän saa todeta paikalle myöhemmin saapuva rikosylikonstaapeli Markku Isaksson, jonka tehtäväksi jää selvittää erittäin monimutkainen rikosvyyhti. Mitä kahdeksankymmentäluvun rippileirillä oikein tapahtui?


Mitä sinä tekisit, jos maa olisi vajoamassa alta, kaikki tiet tukittu, istuisit itseksesi kellarissa, verstaassa, työhuoneessa, koneesi ääressä luonnostelemassa suunnitelmiasi. Miettimässä tulevaisuutta läheistesi kanssa. Piirtämällä katkoviivalla unelmiasi tulevien vuosien kalentereihin? Odottamassa kynää, jotta voisit piirtää vahvat viivat. Kynää, jota et koskaan saisi, sillä sinulla on sisälläsi musta pallo, josta et pääse eroon.

… Musta pallo painautuu sisimpääsi yhä lujemmin ja muuttuu raskaammaksi.
Kunnes se murskaa sinut.

 

Musta ja punainen pallo, murha ja rakkaus, pahuus ja hyvyys. Ikiaikaisia teemoja käsittelee tämä Markus Ahosen, kirjailijan johon minulla oli ilo tutustua myös taannoisilla Kirjamessuilla, valtaisan hieno romaani. Sydämenmurskajaiset on jälleen osoitus dekkarin mahdista: genrestä löytyy todellakin kaunokirjallisesti loistavia teoksia, joita kukaan ei saisi missata ”jännärileiman” takia.

Rakkaus on voimista suurin, mutta kuinka kauas, kuinka pitkälle se voikaan ulottua? Onko näissä ihmiselämän syvimmissä tunnoissa minkäänlaisia rajoituksia?

Melkoisen määrän teemoja yhteen nivova kirja sitoo langanpätkät taidokkaaksi kuvakudokseksi, jossa pienimmälläkin yksityiskohdalla on merkityksensä. Tapahtumien näytöspaikka, Helsinki on kuin yksi päähenkilöistä. Parhaimmillaan Ahonen on juuri kuvatessaan niin paikkoja kuin ihmismieliä. Hienosta lukuelämyksestä kiitos!


And you will keep me safe
And you will keep me close
I’ll sleep in your embrace at last

 

Sivun teossivuille

HANNA MORRE: TUONEN TAHTO

Osuuskumma 2016, 131s. Arvostelukappale
Osuuskumma 2016, 131s. Arvostelukappale

Ota kädestä kiinni, mennään yhdessä.

Kauhulla mennään, varsinaisella jokaisen vanhemman, jokaisen äidin painajaisella. Vaikkei bloggauspiireistä tutun kirjailijan, Hanna Morren romaani kietoisikaan hämähäkkimäisiä yliluonnollisuuksia mukaan tarinaan, on se jo itsessään hirmuinen.

Tytti lekottelee kesälomapäivistä nauttien espoolaisen rivitaloasunnon pihalla. Arki voimakastahtoisen miehen Timon, ja perheen ainoan lapsen, Aino ainokaisen kanssa on rauhallisen puuduttavaa. Ihan kivaa mutta toisaalta. Toisaalta onko elämä toisaalla… Näitähän me äidit joskus mietimme. Kun Aino kysyy äidin mielipidettä lähteä ystävänsä kanssa käymään Mäkkärissä, lupa irtoaa kuin huomaamatta. Turhaan Timo vauhkoaa kohta tokaluokkalaisen tytön menemisistä.
Mutta sitten tapahtuu pahin. Aino jää auton alle, Aino kuolee.


Etsin, huudan ja huhuilen. Missä näkemäni tumma hahmo on? Se varmasti johdattaa minut perille. Eihän se voinut harhauttaa minua viimeksi. En välitä, vaikka joku kuulisi huutoni. Sillä ei ole merkitystä. Tahdon Ainon. AINON! En välitä ihon alle tunkevasta tihkusateesta, en tuulesta, en pimeydestä. Olen äiti, joka haluaa lapsensa takaisin.


Tytin ja Timon järkytyksen sekainen ahdistus on kuvattu niin koskettavasti, että näiden kahden nahkoihin sujahtaa kuin itsestään. Parin keskinäiset kränät, eräänlainen kauhuntasapaino, joka parisuhteissa usein vallitsee, keikahtaa Tytin kannettavaksi, kun Timolle valkenee, että juuri hän antoi Ainolle luvan reissulle. Vaikka oli nimenomaan sovittu toisin! Tytti tappoi oman lapsensa!

Mutta kun tuska kasvaa suuremmaksi kantajaansa (lipsahti Apulanta-lainaus, sori!), alkaa Tytin mielentasapaino järkkyä. Voisiko naapurin Ulpun puheissa olla perää? Voisivatko vanhat myyttiset tarinat pitää paikkaansa? Kun oikein uskoo. Kun ei jäljelle jää enää mitään muuta.
Olisiko mahdollista saada Aino takaisin?
 
Tuonen tahto on kerralla ahmaistavaa kamaa, mahtavuutta! Minulle kirjan miljöö on tuttua tutumpi, juuri noilla ”huudeilla” asustelin Espoon aikoinani, ja se toi tietysti oman mausteensa lukuelämykseen. Hanna Morren teos on oikea piristysruiske suomalaiseen kauhugenreen. Ja mitkä kannet Magdalena Hailta!

Hiljaisuus on lähes käsin kosketeltavaa. Turun moottoritien humina kantautuu yleensä tänne saakka, vaan nyt, sitäkään ei kuulu. Linnutkin ovat vaiti. Aurinko sirottelee varovasti ensimmäisiä säteitään ilmoille, mutta yön hämäryys on vielä voitolla. Ymmärrän, miksi yön viimeisiä tunteja sanotaan sudenhetkiksi. Jotain petollista tässä vuorokaudenajassa on.

ANNI NUPPONEN: KAUHEAT LAPSET

Osuuskumma 2015, 178s. Arvostelukappale
Osuuskumma 2015, 178s. Arvostelukappale

 

”Entä jos se onkin toisin päin? Mörkö vie vanhemmat ja jättää kauheat lapset yksin.”

Taannoisilla Kirjamessuilla minuun iski pikkuruinen steampunk-villitys, eikä vähiten siksi, että sain tavata Anni Nupposen kasvotusten. Ja onhan sitä välillä nostettava raihnaiset, kovin kaavoihin kangertuneet koivet mukavuusalueelta, lähdettävä kartoittamaan jotakin uutta. Mistä steampunkissa oikein on kyse? Dystopioihin olen aivan hulluna vaikken ole kovin montaa alan romaania löytänytkään.

Kauheat lapset tyydytti nälkääni varsin mehevästi. Kehittynyt teknologia eräänlaisessa retrodystopiassa pyrkii kaappaamaan vallan tavalliselta ihmiseltä. Rattaita, höyryä, 1800-luvun tyylisiä asuja. Nousen vaunusta ja hengitän syvään. Rautakaupunki tuoksuu höyrykoneilta ja ratasöljyltä, rikkaan naisen parfyymiltä. Minäkin tunsin nuo tuoksut.

Ja ihmiset, ihmiset ovat aina ihmisiä omine ihmissuhdekiemuroineen.

Kirjailija Anni Nupponen tutustuttaa meidät ratasneron äitinsä varjossa kamppailevaan Trilliin. Trill elää Tammilehdossa yhdessä synkroniasairaan Marikin, ja hänen henkilökohtaisen hoitajansa Hannahin kanssa. On myös Kisuli, tuo ylväs ja viisas rataskissa.

 

Seisahdun Tammilehdon eteiseen. Sen jälkeen, kun tämä on ohi, otan Marikin ja Kisulin mukaani ja lähden. Hannah saa tulla mukaan, jos haluaa. Minun on mentävä, sillä haluan elää eikä tämä nykyinen ole elämää, tämä on jonkin sellaisen odottelua, joka ei ehkä ikinä tule.


Pieni perhe joutuu valtaapitävien silmätikuksi keskellä sisällissotaa. Siitähän Kauheissa lapsissa on kyse; salaisuuksista, vastarintaliikkeistä, ikiaikaisesta taistelusta hyvän ja pahan välillä.

Romaanin maailma on tällaiselle genretietämättömälle ummikollekin helpoksi tehty. Lyhyt kirja onnistuu piirtämään kokonaisen maailman erittäin kiehtovin kuvin. Teksti soljuu kuin öljytty ratas, nappaa mukaansa turhia aikailematta. Erityisesti loppuratkaisu jäi kutkuttamaan mielikuvistani. Onkohan romaanille tulossa jatkoa, vai jäikö tämä nyt näin?

Mikäli olet aikeissa steampunkkiin tutustua, on iloni suositella tätä teosta.


En voi kertoa minne menen. Se, etten ehkä koskaan enää näe sinua, on ainoa asia, jota kadun. Rakastan sinua, Trill. Rakastan enemmän kuin mitään tai ketään. En koskaan ajatellut kykeneväni tällaiseen tunteeseen, mutta samaan aikaan ajattelen että muut ihmiset osaavat rakastaa vielä tätäkin enemmän. Tiedän riipaisevan hyvin, etten ole ollut kovinkaan ihmeellinen äiti.

 

Kirjan teossivuille

J. M. ILVES: SORJONEN – NUKKEKOTI

Gummerus 2016, 283s. Arvostelukappale
Gummerus 2016, 283s. Arvostelukappale

Hyvien ihmisten kaupunki. Niin tienvarsitaulussa luki.

Kuten takakansilärpäke kertoo, J. M. Ilves -nimen takaa löytyy kaksi ammattilaiskirjailijaa. Arvailla vain voi ja saa, keitä he mahtavat olla. Ainakin ammattimaisuus sekä tietty kepeys ovat kirjan avainsanoja. Sorjosen korkanneet saavat levätä turvallisissa käsissä. Luvut ovat lyhyitä, sisällöltään takuuvarmaa viihdettä. Sellaista, joka sopii mainiosti paljon lukeville välipalakirjaksi, taikka vielä paremmin heille, jotka eivät vietä jokaista vapaahetkeään nenä tekstissä.

Kari Sorjonen avaa uuden kotimaisen rikossarjan. Se nojaa vahvasti keskusrikospoliisipäähenkilön persoonallisuuden varaan. Miehen seurassa saa aidosti hymähdellä.


Taina katsoi minua kummissaan. Olin juuri ottanut kengät jalastani.
– Ajatus kulkee paremmin sukkasillaan, selitän.

Karin sosiaaliset taidot nostavat lukijan ja muiden kirjan hahmojen kulmakarvoja (tai rypistävät niitä, uuden pomon ollessa kyseessä), ammattillisesti hän taas loistaa. Tosin Sorjonen saa paniikkikohtauksia ruumiiden läheisyydessä.

Ja ruumiita kirja sisältääkin, luonnollisesti, onhan kyseessä sentään dekkari. Sorjonen muuttaa pienen perheensä kanssa pääkaupunkiseudulta Lappeenrantaan. Leppoisa Itä-Suomi vaikuttaa harmittomalta vaihtoehdolta, jos tahtoo viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Vaimo on toipumassa vakavasta sairaudesta, tytär puolestaan elää hektistä teini-ikää. Rauha jää kuitenkin vain haaveeksi, sillä pikkukaupungissa tapahtuu kammottavia asioita. Sitä hallitsee salaperäinen Nukkemestari.


Katsoin rannalla makaavaa tyttöä vain hetken, mutta se näköjään riitti. Näky oli kammottava. Paha maailma oli leikkinyt uudella nukellaan, kunnes oli kyllästynyt siihen ja viskannut menemään. Tunne ei ollut uusi. Se valtasi minut aina, kun eteen osui lapsiuhri, Se oli niin käsittämätöntä, luonnonvastaista. Ja ihminen piti itseään luomakunnan kruununa. Ylimielisyyden huippu.


Kyllähän J. M. Ilves melko mukavaa menoa tarjoaakin. Mitään uutta ja mullistavaa ei ole luvassa, mutta perinteisten ja huumoripitoisten dekkareiden ystäville teos maistuu aivan varmasti. Minua raivostutti suuresti se, kuinka Sorjosen perhe Karia kohteli. Miehellä on puutteensa, lukijan sympatiat hän siitä huolimatta varastaa.

Kirja on startannut myös tv-sarjana.

 

Kirjan teossivuille

SAMI HILVO: PYHÄ PETO

Tammi 2016, 354s. Arvostelukappale
Tammi 2016, 354s. Arvostelukappale

Miksi emme itse saaneet päättää hetkeä. jolloin maailma sortui ympärillämme?

Niin, miksi? Mihin asti ihmisen valta ulottuu, kuinka kauas, kuinka lähelle aikana, jolloin ihmisyys murskataan aatteen alle? Kuinka pienen pienet valinnat voivat luoda niin valtaisia seurauksia. Vain yksi lusikallinen kiellettyä keittoa. Vain katse, ja jo sitten hikinen hullaantuminen, rakkaus jolla ei ole minkään valtakunnan mahdollisuuksia onnistua.

Se pakotti. Sydämen lyömään. Samaan tahtiin. Se salpasi hengityksen. Se oli raudanraskas aavistus, sulaa ja kuumaa. Suloista ja verenkarvaista. Vastustamatonta. Se tunkeutui luvatta kaikkialle ja kaiken läpi kuin hyökyaalto, pakkaspäivän utu tai puunuija.

Ja silti. Poika, kohtaa pojan aivan Varsovan antautumisen kynnyksellä. Kun natsit sitten tulevat, kun ihmishenki muuttuu kauppatavaraksi ja nälkä on tunteista suurin, punnitaan ystävyyden hinta. Tuleeko ihmisistä petoja olosuhteiden ristitulessa vai olemmeko me petoja, aina ja kaikkina aikoina?

Askel, pienikin vei ainakin eteenpäin, joskus jopa ylöspäin, mutta harha-askel saattoi pudottaa syvälle alas. Viisaus oli kykyä erottaa erilaiset askeleet toisistaan ja valita niistä oikeat.

Sami Hilvon Pyhä peto ujuttautui puolihuolimatta lukulistalleni. Pelkäsin sitä ennakkoon vähäsen, tiesin sen sisältävän syvällisiä, mutta rankkoja, aina ajankohtaisia aiheita. Kirjassa toinen maailmansota on todellisuutta, silti sitä tarkastellaan yksilön kannalta. Oikeastaan vain päähenkilön silmin. Miehen, joka ottaa rakastettunsa nimen. Toteuttaa myöhemmässä elämässään haaveet New Yorkista, saa mainetta ja kunniaa. Kuitenkin häntä painaa hirvittävä syyllisyys, musertava taakka, joka on luettavissa lähinnä rivien väleistä.

Pyhä peto ei päästä lukijaa helpolla. Siinä tapahtuu lopulta hyvin vähän, mutta sen tunnepitoisuus suorastaan lamaannuttaa lukijan. Hieno teos raskaamman sarjan kirjallisuuden ystäville!

Jos Mojsze olisi löytänyt minut, olisin huokaissut helpotuksesta ja jättänyt kaiken siltä seisomalta. Se todistakoon, että millään muulla, mitä olin saavuttanut ei ollut arvoa.

 

Kirjan teossivuille

AINO KIVI: MAAILMAN KAUNEIN TYTTÖ

 

Into 2016, 328s.
Into 2016, 328s.

Tiedän kyllä, mistä on kyse. Minä olen sakkolihaa, HIGH SCHOOL HONEY. Vastaan heidän fantasioitaan. He kiihottuvat siitä että se on niin VÄÄRIN ja he pääsevät TUHOAMAAN minun VIATTOMUUTENI, tai sitten siitä että olen niin AVUTON, vasta LAPSI enkä voi vaatia heiltä MITÄÄN toisin kuin TYTTÖYSTÄVÄ AVOPUOLISO VAIMO.

Hui kamala Into-kustannuksen tämän syksyistä tasoa! Laura Gustafsson, Maaria Päivinen ja nyt Aino Kivi. Maailman kaunein tyttö. Kirja, josta minä en suostu ikinä luopumaan, kirja, jonka lukemisen voisin aloittaa viimeisen sivun jälkeen uudestaan.

Sisaruus, perhe, petos. Aiheet kuulostavat, no jaa, ehkä semmoiselta keskiverto suomalaiselta romaanilta? Mutta jo kun katsoo kirjan kantta, huomaa kylmien väreiden hiipivän iholla. Intohimo, kateus, hulluus, vain sellaisella voimalla elämä, jonka kokee teini-ikäinen tyttö. Tyttöys. Rakastan Aino Kiven vimmaa, jolla hän kirjoittaa. Hänen ainutlaatuista, lähes raivoa lähentelevää viisautta.


Tuijotimme toisiamme, juopuneina toisistamme, toisen sairaudesta ja voimasta, sama hulluus, sama vimma; ja äkkiä kaikki paska, kaikki viha ja häpeä ja epätoivo ja ahdistus ja tuska ja kateus ja mustasukkaisuus ja kostonhalu ja katkeruus ja sadismi ja julmuus ja raivo ja itseinho, kaikki oli normaalia ja ihan ok, ja sen keskellä olimme molemmat kauniita ja puhtaita.

Meille, jotka elimme nuoruuttamme yhdeksänkymmentäluvulla, meille, jotka muistamme yhä Kurt Cobainin taiteelliselle hulluudelle antamat kasvot. Oman aikakautensa traagisen tarinan, joka päättyi veriroiskeiksi seinälle. Myös Aliisa rakastaa Kurtia. Sinä kesänä, perhelomalla saaressa, hän säkenöi nuoruuden kauneutta. Sisar Ada kokee jäävänsä Aliisan ainutlaatuisuuden jalkoihin. Nuoremmat sisaret, Anni ja Alma ovat vielä pieniä. Kun se tapahtuu. Petos.

Kuitenkin, myöhemmin, jokainen sisarista saa oman äänensä ja rauhansa kertoa tarina kuten se heidän kokemuksensa mukaan meni. Jokaisella on oma selviytymisstrategiansa, oma kipunsa joka lomittuu yhteen niin kuin se on vain sisarille mahdollista. Äitihahmon ottava Ada. Hurja Anni. Hiljainen Alma. Ja Aliisa, niin, Aliisa…

Nyt olen jotenkin niin viiltävän pinkin mustissa sfääreissä, etten osaa enää kuin huokaista. Maailman kaunein tyttö. Suuri kirjallinen rakkauteni.


Kuka on maailman kaunein tyttö,
maailman kaunein tyttö?
Se on hän joka kantaa tappuroita
joka sitoo hiuksensa ohdakkeen varsin
Se tyttö on sisältä teräsvillaa
Se tyttö on sisältä mustaa lasia
Se tyttö tietää surusta kaiken
Ja siitä, mitä rakkaus on

 

Kirjan teossivuille

INKERI MARKKULA: KAKSI IHMISTÄ MINUUTISSA

Gummerus 2016, 388s. Arvostelukappale
Gummerus 2016, 388s. Arvostelukappale

Hän ei tiedä mitä tehdä, ei tiedä miten tehdään väistämättömiä asioita, vaikka on seisonut tienristeyksessä ennenkin. Mutta tämä mitä tapahtuu nyt on erilaista. Tämä mitä tapahtuu nyt käy vastavirtana vaistoja päin, kohoavina vesimassoina, puista putoavina lintuina.

 

Kun osa kanssabloggajistani jo hummailee Helsingin Kirjamessuilla, naputtelen minä vielä ikään kuin näin aattojännitystä purkaakseni yhden postauksen. Huomenna kello soi viideltä ja juna lähtee vähän yli seitsemän ja sitten ollaankin Pasilassa kirjaihmisten ydinpyörteessä.

Mutta ennen räntäistä kotomaata käväisemme Pohjois-Thaimaalaisessa sademetsässä. Siellä missä kukkii magnolia, utuiset sammalet peittävät maan. Siellä missä elää loinen helvetistä, malariaa levittävä hyttynen. Sellainen, joka tappaa Kaksi ihmistä minuutissa.

Inkeri Markkulan esikoisromaanissa on viipyilevä tunnelma. Se ei ole kerralla hotkaistavaa materiaalia, vaan teos vaatii seurakseen rauhallisen olotilan, tarkkaavan mielen, toimiakseen kaikkein parhaiten. Surumielisyys on luettavissa jopa jokaisesta välimerkistä, kaipuu rivien välistä. Kirjan henkilöt eivät tule välittömästi luo, he vaativat tovin, pitkänkin, ennen kuin päästävät nahkoihinsa.

 

Nahkainen siipi katoaa kissan suuhun, ja hän miettii, miltä se mahtaa maistua. Onko se niin kuin tämä päivä, mahdoton niellä ja kuitenkin pakko, vääntää ja muljahtelee vatsassa huomennakin, tuhantena huomisena tästä eteenpäin.

 

Astrid, Alinan vasta synnyttänyt rakas kuolee liikenneonnettomuuden uhrina, jättäen tutkijavaimonsa selviämään kahden vain nelikuisen Sella-tyttären kanssa. Sella kuitenkin viedään häneltä, eihän Alina ole tytölle edes sukua, lapsi tarvitsee oikeat vanhemmat selvitäkseen maailmassa… Alinalle jää rippeet, riipivät rippeet rikkoutuneesta rakkaudesta.

Vuosia aiemmin, nuori saksalaislääkäri Lotte matkustaa Pohjois-Thaimaaseen auttamaan pieniä malariapotilaita. Naisten tiet kohtaavat kohtalokkaassa seminaarissa, Lotte tarvitsee Alinan asiantuntemusta selvitäkseen taistelusta tappavaa sairautta vastaan. Hän tarvitsee Alinaa. Mutta mitä tarvitsee Alina?

Kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään päässyt eroon Astridin jälkeensä jättämästä hiljaisuudesta. Yhä etsin lämpöä maanpohjalta, lohtua maiseman jättäneistä, heistä, jotka eivät ole ihmisten sukua.

 

Tämä kauniskauntinen romaani on, rujosta aiheestaan huolimatta, myös sisällöltään kuin eksoottinen kukkanen. Rakkaansa menettäneelle ihmiselle kirjasta voi tulla pelastusrengas, joka auttaa näkemään huomiseen.

Kirjan teossivuille

MAARIA PÄIVINEN: KELLARI

Into 2016, 294s. Arvostelukappale
Into 2016, 294s. Arvostelukappale

Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus on äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki oli sallittua.

Sumusta irtauduttuani tahdoin vielä hetkisen viipyä mystisen kiehtovassa Islannissa. Onnekseni Maaria Päivisen uusin sijoittuu hänen nykyiseen kotimaahansa. Katse kohdentuu vaaleaan yksinhuoltajanaiseen. Sinne, missä asuu Vilma valkoisessa, kuvankauniissa kodissaan. Mutta miksi Vilma olet noin vapiseva, hermostunut, särkynyt?  Onhan siitä jo vuosi, kun miehesi lähti uuden naisen mukaan, jätti sinut ja kaksi yhteistä tytärtänne. Stella, pikkuruinen, jota äiti ei osaa rakastaa. Silvia, isän perään itkevä esikoinen, joka on Vilmalle kaikki kaikessa.

Ja mitä äiti ei rakkautensa eteen tekisi? Viha saa mielen murtumaan, kosto hukuttaa alleen syyllisyyden. Vilma vangitsee miehensä äänieristettyyn kellarihuoneeseen. Nyt on Gunnarin, Baldurin tai Elimarin vuoro maistaa yksinäisyyttä, osallistua rikotun perheen kärsimyksiin.


Näenkö harhoja vai onko katossa tähtitaivas? Mitä silmilleni on tapahtumassa? Ne kuivuvat kokoon. Olenko sokea, puhkoitko silmäni, onko tämä oikeaa valoa?

 

Vilma ei kuitenkaan ole yksin, vaikka katkeruus on helläsydämisen naisen mielen pimentänyt. Hän ei näe, ei halua huomata naapurissa asuvan leskirouvan apua tarjoavaa kättä. Lapseton Inga suree vielä vanhoilla päivillään menetettyä ensirakkautta, häntä, joka ei ikinä koskaan kuitenkaan rakastanut. 72-vuotias viimeisen päälle hienostorouva palaa halusta saada vielä kerran rakastaa. Vilmaa, hänen isättömiä lapsiaan. Voi kun Vilma vain tajuaisi Ingan olevan hänen puolellaan. Voi kun Vilma näkisi, todella näkisi Ingan.

 

Sillä se hänellä vielä oli: mahdollisuus ja vapaus nähdä kauneutta. Siitä huolimatta hänen sieluriepuaan vihloi.

 

Kellari on niin järkyttävän tunnepitoinen romaani, että sen tyrskyt käyvät yli vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Mustasukkaisuus, katkeruus, pakkomielteet. Rakkauden ja hulluuden raja on häilyvä, eikä sen ylittämiseen tarvita kuin yksi askel. Yksi lause; äiti minä vihaan sinua, minä tahdon isän luokse…

Maaria Päivinen on jälleen ylittänyt itsensä, sekä ne korkealle kohonneet odotukset, jotka On nälkä, on jano -romaani jätti, antamalla äänen petetylle ja jätetylle perheenäidille. Puistattavan intohimoinen lukusukkula, ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista!


”Että olisin sinulle yhtä kielletty kuin ennenkin ja jännittävä ja ainoa. Että halusi syttyisi ja menettäisit sen hallinnan. Sitähän minä sinulle aluksi olin enkö ollutkin.”

Kirjan teossivulle