Arttu Tuominen: Murtumispiste


Pääsiäinen on vietetty, ja arkeen paluu onnistunut hienosti. Toiset herkuttelivat pääsiäisen aikaan mämmillä, mutta minä keskityin enemmän herkuttelemaan hyvillä kirjoilla. Toki tuli syötyä hyvää ruokaakin, mutta varsinainen herkkupala oli Arttu Tuomisen uusi dekkari Murtumispiste. Tämä kirja on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Tuomisen esikoisdekkarille, Muistilabyrintille, johon ihastuin kovasti. Murtumispiste on itsenäinen jatko-osa Muistilabyrintille, ja tämän voi lukea hyvin myös itsenäisenä, todella hyvänä, dekkarina. Odotin tätä kirjaa kovasti, ja sanon vaan: kiitos Arttu Tuominen, odotukseni palkittiin!

Murtumispiste jatkaa Muistilabyrintistä tuttujen hahmojen tarinaa. Paljon on ehtinyt tapahtua – rikosylikonstaapeli Janne Rautakorpi on nimittäin jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi ja joutunut sairaalahoitoon. Muut väkivaltayksikön työntekijät tekevät pitkää päivää kun yrittävät paikta Rautakorven jättämän aukon – mutta kyllähän sen voi arvata, että se on mahdotonta. Aukkoa tulee paikkaamaan Ilari Stand, omalaatuinen ja persoonallinen ylikonstaapeli.  Tutkimista väkivaltayksiköllä riittää: Poriin on saapunut itseään Veljeskunnaksi kutsuva rikollisjärjestö, joka tuntuu saavan vain pahaa aikaan. Liikkeellä on myös raiskaaja, jota ei tunnuta saavan kiinni. Kaikki huipentuu ennennäkemättömän julmaan rikokseen joka puhuttaa koko Suomea. Rautakorpi on pakko saada takaisin selvittämään tätä sotkua!

Murtumispiste oli nimittäin odotettu, ainakin minun kohdallani. Muistilabyrintin ansiosta laitoin heti Arttu Tuomisen nimen mieleeni, sellaisena kirjailijana josta kuullaan vielä: ja onneksi kuulimmekin näin pian. Olen iloinen että Tuominen päätti jatkaa samojen hahmojen tarinaa, sillä minulle rikosylikonstaapeli Janne Rautakorpi muodostui heti jollain kummallisella tapaa rakkaaksi hahmoksi. Joskus yksi kirja tekee jo sen, että kiintyy johonkin kirjan hahmoon kummallisen paljon – ja vielä lähemmäs Rautakorven toi minulle Murtumispiste. Tiet, joita pitkin Tuominen oli laittanut Rautakorven kulkemaan, olivat sen kaltaisia joilla minäkin olen astellut. Ei siis ihme, että Rautakorpi tuli minua todella lähelle.

Muutenkin, Murtumispiste oli vielä edeltäjäänsä parempi kirja. Tuntuu hieman hassulta ajatella niin, koska ihastuin Muistilabyrinttiin niin kovin, mutta jotain vielä enemmän Murtumispisteessä silti on. Siinä on enemmän syvyyttä, enemmän julmuutta. Tuominen menee kirjan hahmoihin niin syvälle, esittelee heistä kipeämmätkin puolet, tuo heidät lähemmäksi lukijaa. Tekee heistä ihmisiä, ei vain kirjan hahmoja.

Julmuus taas. Julmuutta ja jännitystä Murtumispisteessä on kahdenlaista: psykologista ja sitten sitä ihan suoranaista räiskintää. Olen ollut aina innoissani psykologisesta jännityksestä, mutten pistä yhtään pahakseni myös pientä räiskintää ja veren lennätystä. Siksi olen iloinen että Tuominen oli päättänyt sijoittaa sopivassa määrin kumpaakin kirjaansa: piinausta tuli kahdelta tasolta.

Kielellisesti Murtumispiste on myös ehkä hieman edeltäjäänsä parempi: sanoisin että Tuominen on kehittynyt myös kirjoittajana. Kerronta on ihailtavan sujuvaa ja hän osaa ottaa lukijansa tavalla, jossa lukijaparka jää koukkuun. Se ei muuten olisi hassumpaa, mutta pääsiäisenä oli vain kurjan vähän aikaa lukea…

Kun luette Murtumispisteen (sillä tokihan te tämän luette!), varatkaa aikaa. Tuominen nimittäin tosiaan koukuttaa tavalla, joka houkuttelee ahmimaan kirjaa pitkän hetken, jos toisenkin.

Murtumispiste, Arttu Tuominen, 491 s., 2016, Myllylahti, Kirjailijalta